Kaikkialla on nyt Bloggerissa. Myös bloggerissa sanoisin. Bloggerista löytyy samat kirjoitukset kuin täältä Vuodatuksestakin sillä halusin siirtyä aivan kokonaan. Bloggerissa oli vielä vapaana oma nimeni ja nyt tuntui hyvältä kirjoittaa omalla nimellä. Tästä eteenpäin kirjoitan siispä osoitteessa 

http://johannatoivonen.blogspot.fi

Lämpimästi tervetuloa tutustumaan uusille sivuille ja samalla myös uusille facebook-sivuille. Kaikkialla on nyt myös facebookissa ja olet tervetullut liittymään iloiseen ja avoimeen joukkoon. Tule tykkäämään ja kommentoimaan ja opitaan yhdessä lisää tästä mielenkiintoisesta elämästä.

Silloin kun vielä mietin näitä asioita (näitä, joista kirjoitan) vain akateemisen pohdinnan tasolla, mietin usein miltä se pelottavan uskomuksen tai tunteen tai teon kohtaaminen käytännössä tuntuu. Siitä voidaan puhua ja puhutaankin mustana aukkona, toivottomuuden tunteena, syvänä ahdistuksena, kuristavana pelkona, lamaannuttavana kauhuna. Kuvaavia sanoja, ehdottomasti. Jokainen on todennäköisesti joskus elämässään pelännyt ja pystyy muistamaan sen tunteen ja samaistamaan sen myös pelottavien uskomusten kohtaamiseen.

Ei kuitenkaan aivan täysin.

Pelottavien tunteiden kohtaamisen ajatteleminen on kohtalaisen erilaista, kuin niiden eläminen. Se, että tekee (siis tekee, ei vain ajattele) vapaaehtoisesti jotain sellaista, joka pelottaa, on vain kauheaa.  Sitä ei kannata kierrellä ja kuorruttaa sokerilla tai visioilla siitä, kuinka ihana olo on sen jälkeen. Tällaisesta ajatuksesta saa kyllä rohkeutta pelottavan askeleen ottamiseen, mutta itse tunteen läpi eläminen on kokonaan toinen peli. Sitä ihanuutta ei nimittäin silloin muista, sellaiseen ei riitä uskoa eikä voimia eikä sitä ole silloin olemassakaan. Kaikki opitut oivallukset ja kauniit ajatukset menettävät tehonsa. Niihin ei usko tai ne kääntyvät itseään vastaan. On vain pelkoa. Ja pelko on pelkoa. Aivan yksinkertaisesti. Jos se ei olisi sitä, se ei tuntuisi pelottavalta ja olisi helppoa kohdata se, koska voisi samalla ajatella ihanuutta, joka koittaa sitten, kun pelko on todettu paikkaansapitämättömäksi.

Mutta ei. Ei, ei. Ei se niin mene. Et voi huijata sitä ja vain ajatella asiaa. Jos haluat nähdä minkälaisia uskomuksia sisimmässäsi piilee ja kohdata pelkosi ja oikeasti alkaa vapautua, sinun täytyy houkutella ne esille. Ja varma tapa tehdä se, on tehdä jotain sellaista, jota et tavallisesti tekisi. Kokeile jotain nyt heti. Kuten... lähde aikaisin töistä ja mene kahvilaan oleilemaan ja lukemaan lehtiä loppupäiväksi (tai aivan mitä vain, mene vaikka nukkumaan tai elokuvien iltapäivänäytökseen). Tai lähde spontaanisti ja suunnittelematta Turun saaristoon.

Aivan!! Näitkö juuri pari kappaletta näitä uskomuksia? "Turun saaristoon!? Tähän vuodenaikaan?! Nyt?! Nukkumaan?!! Kesken työpäivän?!!"

Hmmm... hmmm....

Tai jos sinulla on pieniä lapsia, aina vain paranee. Suostu yhden päivän ajan kaikkeen mitä lapsi pyytää.

Kuoro tuli korviahuumaavaksi?

Sanonpahan vain. Päätät itse mikä on totta.

Jokainen kohtaa tunteensa omalla tavallaan, ja minun tapani on kirjoittaminen. Kirjoitan kaiken, mitä ajattelen aina kun se on vain mahdollista. Kirjoittamalla saan kohdattua tunteeni suoraan ja se on myös tapa asettaa ne kyseenalaisiksi. Kun kirjoitan tunteeni ylös, voin myös arvioida niitä ja päästää irti.

Tätä ajatellen luin päiväkirjani tarinoita muutama päivä sitten ja jäin tutkimaan kirjoituksiani siltä päivältä, jolloin kirjoitin myös juttuni "Riittämätön". 

Se olikin viihdyttävää... 

Aivoihin sattui.

Saat lukea sen tästä. Suoraan ja kaunistelematta, virheitä korjaamatta. Tältä näyttää minun pelkoni. 

"Kotielämä vituttaa. Ja se ettei ole mitään muuta kuin kotielämää, vituttaa. Sekin etten tiedä mikä minusta tulee isona. Ja että tuntuu kuin kaikki olisi pysähdyksissä. Mitään ei tapahdu, olen vain jumissa tässä. Suuttuneena, rakkautta ja elämää epäillen. Epäilen ettei minun kohdalleni tule niitä hyviä asioita, joista iloiset kirjani kertovat. Ei rakkaus mitään korjaa tai tee. Tunnen edelleen yhtä vahvaa vihaa kuin pari vuotta sitten ja suutun tulisesti aina vain. Vihaan elämääni. Tyhjyyttä, kurjuutta, pysähtyneisyyttä. 'Ihana tyhjä tila, jonka rakkaus voi täyttää.' Ihan varmaan joo...

Ei musta ole mihinkään, ei edes kotona olemiseen. En voi ikinä tehdä mitään, en voi olla avuksi perheelleni, haluan vain pois. En osaa olla kissan kanssakaan vaan pilaan senkin ylianalysoimalla. En voi palata siihen elämään josta lähdin enkä osaa elää tätä nykyistä. Olen paska ja näillä ajatuksillani kutsun varmasti lisää surkeutta elämääni. Hyviä asioita en sen sijaan kutsu, koska en osaa. En usko niihin oikeasti. Omaan surkeuteeni sen sijaan uskon ja siihen minulla on paljon tukijoita jo omassa mielessänikin. JA olen olosuhteiden armoilla. Käännyn aina sinne mistä huudetaan ja olen valmis hyppäämään, oletan aina että minulta vaaditaan jotain ja tunnen syyllisyyttä ja velvollisuutta. Tunnen syyllisyyttä uff:lta ostamistani takista, huivista ja paidasta. En ansaitse niitä. Ostin paskan kattilan ja tunnen syyllisyyttä siitäkin (olen typerä). Vanun vain enkä tee mitään ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Olen typerä haihattelija, romun ostaja, paska. Huudan lapselle, en leiki, olen huolestunut kaikesta, en tiedä mitä tehdä, olen jatkuvasti hermostunut, minusta ei koskaan tule mitään, en ole nytkään mitään, vihaan kaikkea, sydämessä on möykky, olen onneton, pohjattoman surullinen, itkettää, haluan pois, rakkaus ei ikinä tule elämääni, olen tuhlari, elämän tuhlari, tavaroiden tuhlari, elämiseni on aivan turhaa."

Hulvattoman sekopäistä!

Mutta näin se menee, eikä se ole pahaksi.

Ei todella ole.

Tämä on vain pelon katsomista silmiin ja sen kohtaamista suoraan. Tällaista on omien uskomusten haastaminen. Yksinkertaisesti vain P-E-L-O-T-T-A-V-A-A.

Kyllä, mutta ei pahalla tavalla.

Vaatii rohkeutta.

Todellakintodellakin. Mutta tiedätkö mitä, kaikilla on yllinkyllin rohkeutta omien uskomusten kohtaamiseen. Se on sisäänrakennettuna ja sitä ei voi menettää. Et voi tehdä sellaisia uskomuksia, jotka ylittävät voimasi. Et voi tehdä enempää kuin olet. Voit uskotella itsellesi niin, mutta... no, se on taas yksi uskomus ja voit miettiä kuinka paljon haluat uskoa siihen.

Joka tapauksessa, oli uskomusten ja pelon kohtaaminen sitten suurta draamaa tai pieni soma savunkiehkura, tämäkin tunne on vain tunne. Se voi tuntua todelta silloin, kun tunne riehuu valtoimenaan, mutta ei se ole. Se on vain tunne ja sen menettelytavoista alkaa päästä perille (ja sitä lakkaa ottamasta vakavasti), kun tilkkaa kantapäät maahan ja sitkeästi vain katsoo ja antaa olla. Ja jatkaa. Kaikki lohduttavat viisaudet ja ajatukset voi huoletta unohtaa siksi aikaa. Ne kääntyy tässä tilassa vain päälaelleen tai niihin ei oikeasti usko. Keskitä koko energia vain kohtaamiseen ja siihen, että annat tunteen vain olla ja riehua pääsi sisällä. Se ei tee mitään pahaa.

Ja luonnollisesti tällaisen riehunan mukana tulevia ajatuksia ei toteuteta. Se ei ole kohtaamista vaan omituinen sekoitus pakenemista ja sokeaa uskoa tunteen luomaan mielikuvaan. Siihen ei ole tarkoitus mennä.

Mitäs tämän jälkeen sitten? Kuohu kestää sen minkä kestää. Ja sitten se loppuu :) Kevyempien tunteiden kohdalla saattaa päästä selvyyteen kertakierroksella ja koet vain iloa ja helpotusta ja keveyttä. Voimakkaammat tunteet voivat vaatia useamman kierroksen erilaisissa tilanteissa.

Kaikki kuitenkin haihtuvat. Lakkaat ottamasta niitä vakavasti ja olet huomattavasti vapaampi. Ja mikä seikkailu se on! Siinä on kerrottavaa lapsenlapsille.

Ennen meillä oli iltaisin vapaavuoroja ja nukutusvuoroja. Vapaailta oli ehdottomasti ykkösaikaa meilläkin. Silloin toinen oli yläkerrassa pirteää viisivuotiastamme nukuttamassa ja toinen sai nauttia yleellisestä parin tunnin vapaasta. Sai juoda teen rauhassa silloin, kun se oli vielä lämmintä. Kukaan ei hypännyt yht'äkkiä mahan päälle sohvalla. Sai jutella ystävän kanssa ilman apukommentoijaa. Tai nauttia vaikka lasillisen viiniä, kun oikein villiintyi. Pelkkää juhlaa. 

Nyt meillä on kissanpentu ja vapaavuoroja ei enää ole. Nyt on leikkivuoroja ja nukutusvuoroja.

Ja tämä on nostanut nukutusvuoron suosion kattoon. Ennen epäsuositumpi tehtävä on nykyään se, jonka saamisesta melkein kiistellään. Ihana rauha on nykyään makuuhuoneessa, vaikka ennen se tuntui muuttuvan nukkumaanmenon aikaan sisäleikkikeskukseksi.

Leikkikeskus on nyt entisessa rauhan keitaassamme, olohuoneessa.

Inkeri on väsymätön huiskan, hiiren, pallojen, laservalon, painilelun, paperitollon, narunpätkän, villasukan, legoukon pään jahtaaja. Tunnin leikkihetki ei ole vielä mitään. Hänellä on myös oma pahvilaatikko, kaksi isoa kiipeilypuuta, isot ikkunat, joista katsella elämää ja läjä leluja. Parvekkeelle pääsee ulkoilman tuoksuja ja ääniä tutkimaan.

Mutta aina jaksaa leikkiä.

Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran. 

Ja kun ihminen väsyy, Inkeri jatkaa. Ihan vain pikkuisen tavoittelee vielä tuota hauskasti liikkuvaa sormea... Ja nuo sohvan reunan yli valuvat hiukset... voi veljet! :D 

Elämä muuttui kertaheitolla ja en voi kuin ihastella - jälleen - sitä miten mielikuvat luovat maailmaamme. Miten todelliselta tilanne tuntuikaan aikaisemmin! Ja nykyinen tilannekin tuntuu nyt hyvin todelliselta. Makuuhuoneko sisäleikkiareena? Älähän nyt. Vaikka muistan erittäin hyvin kuinka makuuhuone tuntui ennen kiivaalta tahtojen kamppailun näyttämöltä, en voi uskoa että se tosiaan tuntui siltä. Olohuone on vienyt sen paikan täydellisesti.  

Ja juuri tämä on hauskaa!

Suhteellisuus on juuri tätä.

Kaikki kokemuksemme ovat olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Kokemukset rakentuvat mielessämme ja asettuvat omalla mukava-ikävä-akselillamme johonkin kohtaan riippuen siitä, minkälaisia kokemuksia siellä on jo valmiina. Jokaisella on omat kokemuksensa ja omat tulkintansa, joten jokainen kokemus tuntuu vähän erilaiselta riippuen siitä, kuka sen kokee. Meidän makuuhuoneemme olisi edelleen tahtojen kamppailun sisäleikkiareena, ellei meille olisi tullut kissaa ja ellemme kokisi suloisen liitokiitäjäkissamme menoa juuri tällaisena. Makuuhuoneesta ei olisi alunperin tullut tällaista tahtojen areenaa, ellei meillä olisi juuri tällaista lasta ja ellemme olisi ihmisinä juuri tällaisia ja ellemme olisi kokeneet niitä kokemuksia, joita olemme kokeneet... jne... loputtomiin. Tämän polun pohtiminen on kuitenkin suo, joka ei johda mihinkään. Päädyt vain polkemaan paikoillaan pääsemättä ikinä eteenpäin. Oleellista on vain tiedostaa suhteellisuus. Ja nauttia!

Suhteellisuuden ansiosta eläminen ylipäänsä tuntuu joltakin. Jos vertailukohdetta ei olisi, emme kokisi asioiden olevan erilaisia. Tai oikeastaan emme kokisi niiden olevan mitään. Millään tapahtumalla ei olisi nimeä, mikään ei olisi parempi tai halutumpi kuin jokin toinen. Kaikki vain olisi. Ja mekin vain olisimme. Tässäkään olotilassa ei tosin ole mitään vikaa.

Ihmiselämän hienoimpia asioita on se, että voimme kokea sen, että elämä ja tapahtumat tuntuvat joltakin. Voimme kokea sen, miten elämän tapahtumat tuntuvat erilaisilta toisiinsa nähden, voimme kokea lukemattomia tunteita ja niiden yhdistelmiä erilaisissa tilanteissa, sen sijaan että ne olisivat vain tapahtumia ilman tunnetta tai nimeä. Ja se on upeaa!  Se on todella ainutlaatuista, vaikka kokemukset itse eivät suinkaan aina tunnu ihanilta. Haasteenamme onkin se, ettemme ota näitä tunteita liian vakavasti ja henkilökohtaisesti ja kuvittele, että ne edustaisivat millään tavalla todellisuutta.

Olen viime aikoina saanut nauttia MyLittlePonien viisaudesta lapseni kanssa.

Se on niin upeaa, että järki meenaa lähteä!

Ponit ovat tyystin erilaisia kuin minun lapsuudessani (ylläri!). Uudet MyLittlePonit on selkeästi edeltäjiään räväkämpiä, persoonallisempia ja elävämpiä. Ponit auttaa, riitelee, kilpailee, tekee virheitä ja oppii aina yhä syvemmän totuuden. Vaikeudet eivät tule vain kauheasta ulkoisesta pahasta, vaan pää-asiassa kyse on poneista itsestään ja siitä miten he kasvavat jatkuvasti ja oppivat luottamaan itseensä yhä syvemmin. Vaikeuksia ei vain voiteta ja karkoiteta ja sitten eletä onnellisina elämän loppuun, vaan elämää eletään jatkuvasti aina vain syvemmälle oppien. Kukaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha, vaan kaikilla on omat polkunsa, vaikeutensa ja selviytymiskeinonsa. Ystävää tuetaan ja ymmärretään ja ystävän kanssa riidellään ja kasvetaan. 

En voi kuin ihastella. Jokainen näkemäni jakso on täynnä syvällistä viisautta. Olen oppinut niistä paljon. Hyväksyn enemmän, näen erilaisuuden luomaa kauneutta selvemmin, olen oivaltanut omia vahvuuksiani ja oppinut luottamaan niihin lisää. Hieno sarja kertakaikkiaan!

Poneja katsellessani mieleeni tuli buddhlainen viisaus, joka sopii tähän osuvasti.

"Jos näet siunauksen antajan typeryksenä, saat siunauksen kuin typerykseltä. Jos näet siunauksen antajan buddhana, saat siunauksen kuin buddhalta."

Kyllä. Juuri näin. Siinä vaiheessa, kun alat vaikkapa viisastua, alat myös nähdä viisautta ympärilläsi yhä enemmän. Lastenohjelmat, ennen ärsyttävät ihmiset jne... alkavat vain pursuilla viisautta. Yht'äkkiä iso osa maailmaa näyttääkin hyvin viisaalta ja syvälliseltä. Voit imeä viisautta yhä useammasta tilanteesta ja aivan yksinkertaisesti vain näet sitä kaikkialla. Kun siis haluat tietää minkälainen olet sisältäsi ja missä vaiheessa olet, katsele vain normaalia elämääsi ja huomioi minkälaisena sen näet ja koet. Tuntuvatko ihmiset ympärilläsi haluavan kokoajan jotain? Vai ovatko he pääosin tyytyväisiä? Tuntuvatko ihmiset tekevän kummallisia päätöksiä? Arvosteletko muita? Minkälaisia tapahtumia tai uutisia jaat ystävillesi facebookissa? Minkälaisia ohjelmia katselet ja erityisesti miltä ne sinusta tuntuvat? Puhun nyt aivan normaalista arjesta. Muuta ei tarvita. Siitä huomaa kaiken.

Minulle erityisesti tuo viisaus on alkanut putkahdella esiin yhä useammassa paikassa. Lastenohjelmat, lapseni, kissani ja mieheni tarjoilevat sitä jokainen päivä, ystävät ja tuntemattomat ihmiset kaupoissa ja kahviloissa ja avannossa tuntuvat hehkuvan viisautta. Elämänasenteen muutos on helposti nähtävissä normaalissa elämässä. Samaan aikaan haluaminen on minulle suuri ongelma. Olen tutkinut sitä paljon, enemmän kuin mitään muuta aihetta, ja siinä riittää edelleen työtä. Ja aivan samoin kuin viisaus, sekin hehkuu kaikkialla. Kissamme tuntuu kokoajan haluavan jotain. Ajattelen jatkuvasti sen haluavan 1) ulos (se ei pääse), 2) toimintaa koska on kyllästynyt, 3) lisää ruokaa vaikka se olisi saanut annoksensa, 4) lisää huomiota silloin kun olen kirjoittamassa jne... Lähes päivittäin epäilen sen olevan jotain vailla. Ylitulkitsen ilmeitä ja eleitä ja arvuuttelen mitähän se mahtaisi haluta. Lapseni kanssa sama juttu. Ja mieheni. Ja ystävien. Niin ja tietenkin tuntemattomien ihmisten. Näen haluamisen kaikkialla ympärilläni eikä se ole lähtöisin mistään muualta kuin minusta itsestäni. Esimerkiksi mieheni näkee kissamme aivan erilailla. Mieheni mielestä kissamme on tyytyväinen, rento, kekseliäs ja sopeutuva kissa. Hän ei näe merkkiäkään minun kuvailemistani puutteen tuskista. Ja eipä tietenkään näekään. Tuo, miten mieheni kuvailee kissaamme, on samanlainen kuin hänen kuvauksensa itsestään. Haluaminen ei ole ongelma miehelleni.

Ei muuta kuin omaa normaalia elämää katselemaan. Sieltä löytyy kaikki tarvittavat vihjeet ja keinot, joilla pääsee eteenpäin. Taika kun ei piileskele missään oman elämän ulkopuolella. Taika on tässä omassa elämässä juuri nyt eikä jossain toisessa "paremmassa" elämässä. Eikä taika saavu elämään alkamalla elää toisella tavalla, kuin itselle on luontevaa. Kyse ei ole siitä mitkä asiat ovat taianomaisia, vaan siitä kuinka hyvin huomaa oman elämänsä taianomaiset asiat. 

Mietitäänpä. Mitä kaikkea olen viimeisen viikon aikana halunnut? Otetaan vaikka pari päivää vain. Kirjakaupassa halusin pitsiteippiä, lahjanauhaa, siveltimiä, timanttitarroja, tähtikuvioleikkuria, ikkunatarroja, kynttilänalustan, lasipurkin (kaksi oikeastaan, eri kokoiset), tyynyliinan ja jättipuupyykkipojan. Tokmannilla piipahtaessa halusin jouluvalosarjan, tähtiverhon (kaksi kappaletta, jotta riittää koko ikkunaan), valkoisen puisen lyhtysetin, metallikynttilänjalan ja uusia joulukoristeita. Kaupungilla kierrellessä halusin tyylikkään villakangastakin ja kuoritakin. Lidlissä halloween-maljakon.

Sanoin virallisesti haluavani vapautta, riippumattomuutta, rakkautta ja pari miljoonaa vapauden ja riippumattomuuden tueksi. Simppelit toiveet. Mutta mitä huomasinkaan haluavani jokapäiväisessä elämässäni? Tavaraa, tavaraa ja aina vain lisää tavaraa. En voinut mennä yhteenkään paikkaan haluamatta n. kymmentä tarviketta. Kirjakauppaan menin ostamaan uutta päiväkirjaa ja tuo kaikki muu kiilsi silmissäni äärimmäisen houkuttelevana. Tokmannille menin purkan perässä ja yht'äkkiä huomasin käsissäni jouluvalosarjan. Lidlistä olin ostamassa kissanruokaa.

Haluan, haluan, haluan. Haluan sitä. Tuota. Enemmän. Uuden. Kaunista. Haluan aina lisää. Se ei lopu koskaan. Löydän aina jotain haluttavaa eikä mikään riitä. En voi koskaan ostaa niin paljon, että voisin tyydyttää haluni. Aina tulee uusia kohteita.

Oli pysäyttävää huomata tämä. Muistin yht'äkkiä illalla päiväkirjaa kirjoittaessani miltä minusta tuntui kaupoissa ollessani. Tunsin sen miten paljon halusin noita tavaroita ja tunsin tähän haluamiseen liittyvän epätoivon ja riittämättömyyden ja puutteen tunteen. Yht'äkkiä näin sen selvästi. Olen ollut halujeni vanki sokeana ja kuurona ja omasta tahdostani. Olen halunnut. Jälleen :)

Tuskin voin olla vapaa ja riippumaton tällaisen haluamisen imussa. Mikään raha maailmassa eikä mikään määrä varallisuutta tule riittämään tällaisen loppumattoman haluamisen sokeudessa. Se on pohjaton kaivo, josta ei rauhaa ja vapautta löydy.

Ja se johtuu syvästä riittämättömyyden tunteesta, jota minä - ja väitän että ihminen kansakuntana - tuntee itseään kohtaan. Tämä riittämättömyys on juurtunut meihin niin syvästi, että se tuntuu jo aivan luonnolliselta. Minäpä kerron millä tavalla...

Eläimet tykkää haistaa lajitovereidensa (tai saaliin) kakkaa. Kiima-aikana saksanhirviuros siuhkauttelee päälleen omaa pissaansa, jotta tuoksuisi entistä huumaavammin omalta itseltään. Leijona kieriskelee kauriin kakassa, jotta tuoksuisi kauriin nenään hyvältä ja vähemmän pelottavalta. Tehdäkseen itsestään houkuttelevampia, monet eläimet pyrkivät kaikin voimin voimistamaan omaa tuoksuaan tai saaliin omaa tuoksua. He koettavat olla entistä vahvemmin omia itseään.

Ihminen yrittää pääosin jotain muuta. Kukaan ei mene ennen lauantai-illan bileitä salille sen takia, että saisi oman hien tuoksumaan voimakkaammin. Eikä siihen kukaan ihastuisikaan. Haluamme mieluummin tuoksua kukilta, hedelmiltä, yrteiltä, mausteilta tai mineraaleilta ja peittää kaikin keinoin oman tuoksumme. Ulkonäkökään ei ole aivan sopiva vaan haluamme eriväiset hiukset, ripset, silmäluomet, kynnet, huulet, silmät, ihon. Ihokarvat rehottaa myös väärissä paikoissa ja niiden poistamiseen ja muotoilemiseen käytetään pitkät hetket ja rahat. Meidän perusmääritelmämme miellyttävälle ihmiselle on olla jotain muuta, kuin olemme.

Ja sehän toimii.

Deodoranttia vieroksuva, hieltä ja muilta kehon eritteiltä tuoksuva alaston ihminen ei kauan vapaana kulkisi. Eikä tällainen ihminen vaikuttaisi muiden silmään (ja nenään) miellyttävältä, tasapainoiselta, onnelliselta ja itsensä hyväksyvältä, vaan ennemminkin mielipuolelta tai ainakin raskaasti radikaalilta, elämästä vieraantuneelta ja vinksahtaneelta.

Keho ei riitä ja kelpaa tällaisena, kuin se on. Keho on perustoiminnoiltaan epämiellyttävä ja sen peittäminen on maailman luonnollisin asia. Aivan samoin, kuin teotkaan eivät tahdo riittää sellaisenaan. Ihminen on syvästi pettynyt olemukseensa ja haluaisi syvästi olla jotain muuta kuin on. Minäkin haluan olla kukkanen tuoksultani, malli keholtani, miljonääri pankkitililtäni ja valaistunut ajatuksiltani. Jos näitä tarjottaisiin minulle, ottaisin ne vastaan vaikken edes tiedä mitä ne tarkoittavat.

Mutta eipä sillä tietämisellä olekaan merkitystä, koska kyse ei ole siitä, vaan siitä, että haluan muuta kuin olen, ja olipa kehoni minkälainen tahansa tai ajattelinpa mitä tahansa, tämä syvä riittämättömyyden tunne pitää huolen, ettei se koskaan riitä.

En pidä kehostani sellaisena, kuin se aivan perustoiminnoiltaan on. Haluan peittää sen ja tehdä siitä jotain muuta. Aivan perusasioista lähtien.

Mietin tätä asiaa pitkään.

En aio lopettaa deodorantin käyttöä ja suihkussa käyntiä ja alkaa harkita pissan käyttöä hajuvetenä (enkä suosittele sitä sinullekaan). Mietin vain kiinnostuneena. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pohdin haluamista ja puutteen tunnetta, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun huomasin riittämättömyyden olevan näin saumattomasti juurtunut ihmiseen.

Sisälläni kävi sarja syviä huokauksia tämän jälkeen. Jokin minussa oli äärettömän pettynyt: "enkö siis koskaan tule saamaan...?"

Ja niin... ei, en välttämättä koskaan tule saamaan sillä tavalla kuin ajattelin. Mutta ei tässä ole kyse siitäkään. Kyse on siitä olenko onnellinen siitä, mitä saan vai keskitynkö yhä vain siihen, mikä mielestäni vielä puuttuu? Mitä oikeasti haluaa? Haaveissa ja jokapäiväisessä elämässä? Jos näissä on eroa, haaveet voi siirtää hetkeksi sivuun ja keskittyä elämään. Ei ne haaveet kuitenkaan toteudu ennen kuin arkielämän halut ja toiveet alkaa olla samalla linjalla. 

Seuraavasta ajatuksesta on ollut apua minulle.

"Minulla on kaikki mitä tarvitsen juuri nyt. En ehkä ole saanut sitä, mitä olen halunnut, mutta minulla on kaikki, mitä tarvitsen".

Tämä vie pitkälle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä se tarkoita, että pitäisi elää puutteessa ja kurjuudessa while waiting. Se tarkoittaa sitä, että kiittää kaikesta mitä on saanut ja saa vastedeskin. Silloin keskittyy saamiseen eikä puutteeseen, minkä asiosta elämään alkaa tulla yhä enemmän saamista. Sitä huomaakin enemmän. Täsmälleen samalla tavalla, kuin raskaana ollessa vastaan tuntui tulevan tosi paljon raskaana olevia. Haluamiseen keskittyminen taas tarkoittaa samaa, kuin puutteen tunteeseen keskittyminen, mikä tuo elämään yhä enemmän puutteen tunnetta. "Haluan, haluan, haluan" on kutakuinkin sama kuin "minulta puuttuu, puuttuu, minulla ei ole". Et välttämättä halua ilmaista sitä maailmalle toiveenasi.

Olen ajatellut tämän kiitollisuuden olevan vähän sama kuin tilanne, jossa on juuri kuullut, että lempikirjasta tehdään elokuva. Sen tulee tekemään maailman paras ohjaaja ja käsikirjoittaja ja tuottaja. Näyttelijöitä ei tiedä vielä, eikä sitäkään, milloin se ilmestyy ja missä elokuvateattereissa se esitetään, mutta tietää että se tulee. Ja siitä tulee upea. Paljon parempi, kuin osaa itse kuvitellakaan. Sitä odottaa innolla ja kiitollisuudella ja vailla huolen häivää, täydessä rauhassa. 

Samalla kiitollisuudella ja luottavaisuudella voi elää omaa elämäänsä ja ajatella elämän tulevia taphtumia. Tietää vain, että kaikki tapahtuu ja kiittää niistä iloisena ja luottavaisena. Ei tiedä milloin tai miten kaikki tapahtuu, mutta ei tarvitsekaan. Ne on ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajan (jumalan, kaikkeuden) hommia. Itse on vain tilannut elokuvan ja voi siis myös vain nautiskella sen toteutuksesta ja seikkailusta ja aina vain syvemmän totuuden oppimisesta.