Keskustelu mieheni kanssa etenee tietyistä aiheista yleensä seuraavasti.

    "Kuule... mä olen vähän miettiny... mitä mieltä sä olet tästä kun Tolle sanoo että meillä kaikilla on kärsimyskeho ja sen hyökkäykset saa meissä aikaan tilanteeseen nähden ylimitoitettuja kiukku-raivoreaktioita. Ja jos me opitaan tunnistamaan se, siitä voi päästä eroon kokonaan."
    "...aaa...ööö... siis mikä kärsimyskeho?" Mieheni katsoo minua epäröivästi.
    "Se on sellainen kuulemma meissä oleva eräänlainen melkein oman pienen älykkyyden omaava tunteista muodustunut kokonaisuus. Puoli-itsenäinen energiamuoto siis. Ja sillä on kuulemma aktiivi- ja lepovaiheet. Se elää kielteisistä ajatuksista, tuskasta ja murheesta. Eli se on oikeastaan murheriippuvuutta. Se herää meissä määräajoin etsimään kielteisiä tunteita ja jossei se saa niitä kaivettua esiin, se yrittää kaikinkeinoin saada aikaan vaikka riitaa, jotta se saisi energiaa. Mieti miten paljon helpompaa kaikki vois olla jos tämän tunnistais!"
    "Jaa, jännää... tuo kärsimyskeho..." mieheni ehtii vain aloittaa lauseensa kun minä jo jatkan innosta hehkuen.
    "Joo! Mitä mieltä sä olet siitä?"
    "...siis mistä?"
    "Kärsimyskehosta. Ja mitä se tekee."
    "...ihan hyvähän tollasesta on olla tietoinen... kärsimyskehosta." Mieheni katselee ympärilleen.
    "Niin, mutta mitä MIELTÄ sä olet siitä?"
    "No emmä ny oikein muuta osaa sanoa. Musta on kiva kun sä luet näitä ja kerrot mullekin näistä ja tää kärsimyskehokin kuulostaa mielenkiintoiselta. Mutta mä kuulin tästä ny ekan kerran. Ei mulla oo tästä tän enempää sanottavaa."
    "...kuten ei koskaan...", mutisen ärtyneenä ja hiljenen. Ärsyttää. 
    "Mua niin tuskastuttaa välillä tää. Mä nyt yritän ottaa sut mukaan tähän mitä mä luen ja ajattelen. Ihan niinkun puhuttiin aikasemmin. Etten mä vaan uppoudu näihin kirjoihin ja ajatuksiin, vaan jaan ne sunkin kanssa. No. Nymmä sitten jaan. Puhun sun kanssa. Yritän keskustella. Ja tähän tää aina päättyy. Alkaa ärsyttää. Mitä järkeä tässä jakamisessa on kun toiselta ei tuu mitään responssia."

Olen juuri kiukunnut omalle mielikuvalleni. Ja riidellytkin sen kanssa. Sitä kuitenkaan itse huomaamatta. Nämä keskustelut ovat parhaita. Luen Tollea, Chopraa, Dalai Lamaa, Ihmeiden Oppikurssia, Niina-Matilda Kuusistoa, Paulo Coelhoa ja uppoudun niihin helposti päiväkausiksi. Inspiroidun jostain ajatuksesta ja pohdin sitä vielä muutaman päivän.

Sitten menen juttelemaan mieheni kanssa.

Mieli pursuilee ajatuksia ja haluan päästä jakamaan ne mieheni kanssa. Nimenomaan jakamaan ne mieheni kanssa. Näin ainakin luulen. Ja totta se(kin) on. Mukana on kuitenkin muutakin. Toisenlaisia ajatuksia, joista en ole tietoinen. Mukaan on tarrautunut ennalta asetettuja mielikuvia siitä, mitä tämä jakaminen tarkoittaa ja kuinka kiinnostunut mieheni on näistä ajatuksista. Hänen pitäisi tavalla tai toisella myös olla yhtä perillä valitsemastani aiheesta vaikka hän ei ole lukenut näistä kirjoista riviäkään.

Tämän mielikuvan kanssa minä riitaannun.

Harmi kohdistuu mieheeni. Hänellä ei kyllä ole mitään tekemistä varsinaisen kiukun kohteeni kanssa. Tosiasiassa hän ei ole tehnyt mitään selvästi väärää. Hän on tavallisen kiinnostunut inspiraation kohteistani, kuuntelee ajatelmiani ja on iloinen että jaan ajatukseni. Hän ei vain vastaa minun ennalta asettamaani mielikuvaa siitä miten nämä ajatusten jakamisen hetket sujuvat.

Kun tulin tietoiseksi näistä ennakkomielikuvista, huomasin samalla että en oikeastaan ole koskaan keskustellut näistä aiheista. Olen enemmänkin vain esitellyt ajatuksiani ja toivonut niille vahvistusta. Ei niin, että toisen pitäisi olla aina samaa mieltä. Mutta kylläkin niin, että toisella pitäisi aina olla mielipide. Ja perustelut. Sellainen tuskin on keskustelua. Ainakaan se ei ole keskustelua toisen kanssa. Korkeintaan se on jonkinlaista puhetta oman mielikuvani kanssa ja vaatimusta että toinen puhuu ja käyttäytyy tämä mielikuvan mukaan. Muussa tapauksessa toinen on ärsyttävä. Tai yhdentekevä. Tai muuten vain toivoton. Hän ei ymmärrä...

Tämä on auttanut minua ymmärtämään valtaisasti "keskusteluitani" kanssaihmisteni kanssa. Olen oppinut huomaamaan miten ärsyynnyn vain ja ainoastaan omalle mielikuvalleni. Milloin "keskustelen" lähinnä oman mielikuvani kanssa. En toisen ihmisen kanssa.

Ja minkälainen maailma tästä on auennutkaan!

Ihana!

Kaunis!

Ystävällinen!

(no suurimmaksi osaksi ainakin)

En voi väittää olevani TÄYSIN tietoinen omista mielikuvistani. Tai näkeväni koko maailmaa ystävällisenä. Näen kauhua, tuskaa ja epäoikeudenmukaisuutta, jota en ymmärrä. Mutta näen sitä vähemmän. Selvästi. Taloyhtiön kokoukset ovat muuttuneet leppoisiksi, youtube klikkausten mahdollinen väärentäminen ei harmittanut, irtisanoutuminen vailla tietoa uudesta työpaikasta ei ahdistanut, yle-vero on yksi elämän tosiasia. Maailma on ihana, kaunis ja ystävällinen. Pääosin.