Kommentoin aina rennosti, asiallisesti, ystävällisesti, humoristisesti ja osuvasti Facebookissa, Twitterissä, puhelimessa, tuttavien kanssa jutellessa. Oman tyylini mukaisesti. Ymmärrän lähes poikkeuksetta mistä asioissa on pohjimmiltaan kyse ja osaan sovittaa sanani harmonisesti tilanteeseen sopivasti. Oman tyylini mukaisesti. Puhun asiaa, mutta en loukkaa ketään. Tiedän aina mitä sanoa. Ja milloin olla hiljaa. Juttelen ystävieni ja tuttavieni kanssa milloin kujeillen, milloin syvällisesti, milloin faktapitoisesti, milloin kuulumisia vaihdellen. Oman tyylini mukaisesti. Aina rennosti ja iloisen tietäväisesti. Mietin sanojani joskus pitkäänkin. Ettei tule sanotuksi typeryyksiä. Rentous ja iloinen tietävyys on tärkeitä.

Olen myös yllättävän laaja-alainen. Historiasta sen näkee. Ei sitä tarvitse oikeastaan tuoda edes esille. Riittää kun huolettomasti mainitsee keskusteluun luontevasti sopivassa välissä että on Kauppatieteiden maisteri, Ryhmäliikuntaohjaaja ja Energiahoitaja. Sanomattakin tulee selväksi että ollaan laaja-alaisia. Ja jos tulee lisäkysymyksiä niin voi aina mainita että luin pää-aineenani Suomen kieltä ja viestintää. Kauppakorkeassa. Kätevästi säilyy myös se mielikuva rennosta ja iloisen tietäväisestä ihmisestä. Ehkä nyt tulee kuva itsenäisestä ihmisestäkin. Hyvä sekin.

Harrastukset on myös aika hyvät aiheet. Vahvistaa ja tukee tätä rentouden ja iloisen tietävyyden minäkuvaa. Jalkapallo, sulkapallo, tennis, squash, jääkiekko, taekwondo, jooga, ryhmäliikunta, kuntosali, lenkkeily, valokuvaus, piirtäminen ja huippusuoritukseni päiväkirjan kirjoittaminen 8-vuotiaasta lähtien.

Sillä lailla! Eli rento, iloisen tietäväinen, laaja-alainen. Ei näytä huonolta. Mutta en kuitenkaan huolehdi (muka) suuremmin näistä piirteistä (se rentous on tärkeää). Tai muiden mielipiteistä. Itsenäisiä kuitenkin myös ollaan.

Mitään näistä en tuo esille julkisesti ja suoraan. Päinvastoin kelpo kansalaisena pidän kyllä kynttiläni sopivasti vakan alla. Mainitsen yhden asian siellä, toisen täällä ja pitempien tuttavuuksien kanssa nämä kaikki asiat tulee ajan myötä esille. Luontevasti. Niin, että voin uskotella itselleni ettei tässä mitään minäkuvaa pidetä yllä tai suojella. Olen vain sellainen kuin olen.

IMG_4731_2-normal.jpg

Bullshit!

Hyvin rakennettu minäkuva on minun kaunis ja turvallinen pelikenttäni. Näissä rajoissa tiedän mitä olen ja mitä en ole. Tiedän miten toimia, mitä sanoa, mihin asioihin ottaa kantaa ja mistä olla hiljaa. Tiedän mitä osaan ja mitä en osaa. Tiedän rajani.

Ja mikä taakka se on kannettavaksi. Miten huomaamatonkin. Nyt kun siihen on tottunut. Miten helppo tähän minäkuvaan on solahtaa ja alkaa sitä suojella. Eikä sitä edes huomaa ennen kuin jokin menee vikaan... Ei ennenkuin sanookin jotain mikä ei sovi minäkuvaan. Tai tekee tai ajattelee. Kun ei toimikaan omissa rajoissaan ja minäkuva ropisee lattialle. 

Silloin minä jäädyn. Katselen ahdistuneena tai ainakin harmissani sitä mitä olen kirjoittanut/tehnyt/sanonut/ajatellut. Sen ei tarvitse olla sen enempää kuin väärinymmärretty sana tai vähän rajojen yli mennyt puhe. Jos se on vastoin minäkuvaani, ei anna kuvaa rennosta, iloisen tietäväisestä, laaja-alaisesta ja itsenäisestä ihmisestä, se saa minut puolustamaan tätä minäkuvaa. 

Miksi? Miksi?

Minäkuvalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuka minä olen. Minäkuvani on vain itse rakentamani malli, kevyt rakennelma, joka horjuu heti jos jokin muuttuu. Mitä tapahtuisi minäkuvalleni jos Kauppakorkeakoulu todettaisiin huomenna korruptoituneeksi ja täysin pätemättömäksi oppilaitokseksi, jonka antama opetus on jo vuosikymmenet ollut täysin väärää? Mitä jos päiväkirjaan kirjoittaminen todettaisiin ensi viikolla julkistettavassa tutkimuksessa äärimmäisen vahingolliseksi ihmiselle ja kaikille tätä harrastaneille jouduttaisiin aloittamaan massiivinen lääkitys ja vuosia kestävä terapia? Esimerkit ovat (toivoakseni) hyvin epätodennäköisiä. Toisaalta maailmankuvat ovat mullistuneet ennenkin. Litteästä maasta on tullut pyöreä ja maa onkin alkanut kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Tietämyksen kehittyessä moni asia muuttuu. Mitä minun minäkuvalleni tapahtuisi jos mainitut muutokset toteutuisivat? Sen mukaan minä muuttuisin aivan toisenlaiseksi ihmiseksi. En olisi enää ainakaan iloisen tietäväinen. Itsenäisyys olisi myös vakavasti vaakalaudalla lääkityksen ja terapian tarpeen myötä. Rentous olisi tipotiessään.

Muuttuisiko MINUSSA kuitenkaan mikään? 

Ei tietenkään.

Minäkuvani vain romahtaisi. Ja mitä merkitystä sillä olisi? Miksi antaisin tällaisen hennon rakennelman määritellä minua? Miksi laskisin itseni tällaisten perustusten varaan, jotka voivat muuttua milloin vain, vaikkakin se näyttää nyt epätodennäköiseltä? 

Ikuinen ja muuttumaton. Totuus. Sille perustalle haluan itseni laskea. Mitä se sitten onkaan.