Ajatukseni ovat aina ajatuksia jostakin. Voin ajatella eilen paistettuja sämpylöitä, yksisarvisia, Peperomia-kasviani, huomista aamua. Ajatukseni kohteiden ei tarvitsella olla lähellä, silmieni edessä eikä niiden olemassa olostakaan tarvitse olla raudanlujia todisteita. Riippumatta siitä mitä ajattelen, aina ajatukseni ovat ajatuksia jostakin. Kohde on aina.

Ja niin kauan kuin ajattelen, ajattelen myös itseni ajatteluni rajoihin. Ajattelen aina olevani jotakin. En voi tyynesti olla, vaan olen jotakin. Liitän itseeni ja elämääni ominaisuuksia, joita sitten erilaisissa tilanteissa vertaan toisiin ihmisiin ja toisten elämään. Enkä aina suinkaan tietoisesti. Välillä vertailu tapahtuu niin huomaamattomassa muodossa, että en edes huomaa kun aloitan lausumaan arvioita toisesta ihmisestä. Se tuntuu niin viattomalta, niin helpolta ja sitä kuvittelee usein olevansa vain avuksi. "Ystäväni pyysi apua ongelmaansa. Kerroin hänelle, että minusta hän suhtautuu tilanteeseen turhankin pehmeästi ja että jämäkämpi ja tomerampi toiminta auttaisi häntä saavuttamaan tavoitteensa."

Vaikea tästä on aina nähdä, että olen juuri vain verrannut ystäväni tilannetta omiin ajatuksiini itsestäni, elämästäni ja tavoitteistani. Enkä ole oikeastaan sanonut yhtään mitään. Vain vertaillut.

Yhtenä päivänä tunnen itseni täydeksi kympiksi ja toisena päivänä saatan harmitella sitä, että tuli syötyä liikaa pannukakkua ja että se pannari tulee jäämään lantiolle. Olohuone voi jonain päivänä näyttää tylsältä ja ajattelen, että uudet keväiset verhot tekisi koko huoneesta piristävämmän. Koko maailma tuntuu jonain päivänä olevan kuulas, kaunis, kirkas, ihana kuin talviaamun aurinko. Seuraavana päivänä saatan lukea uutisen jossain päin maailmaa tapahtuneesta vääryydestä ja maailma tuntuu hetkessä olevan nurinkurinen ja epäreilu. Voin ajatella, miten ihanaa on lukea filosofiaa, vyöhyketerapiaa ja Tollen ajatuksia ja iloita siitä miten viisailta heidän ajatukset tuntuvat. Ja näin sitä mennään. Ajatuksesta toiseen. Kehää kiertäen? Vai kuvaako joku tällaisista ajatuksista todellista minua tai maailmaa?

Mihin voi siis päästä ajattelemalla?

Muualle kuin seuraavaan ajatukseen?

Onko olemassa jotain perimmäistä ajatusta, jonka jälkeen ihminen pääsee perille, saavuttaa itsensä, pysähtyy, löytää rauhan ja levon, tietää kuka todella on? Voiko täältä, ajatusten kuorosta, löytyä totuus maailmasta? Voiko ajatus perustua johonkin pysyvään, ikuiseen? 

Voin tietenkin jonain päivänä päättää saavuttaneeni niin paljon, että voin lopettaa. "Olen jo niin vanha/kokenut/väsynyt/leppoisa, ettei minun tarvitse enää...". "Olen nähnyt näitä samoja tilanteita jo niin paljon, että voin jo...". "Minun ei tarvitse enää...". 

Vaan ei se riitä. Ei tähän. Se on pohjimmiltaan kuitenkin ajatus muiden ajatusten joukossa. Ja ajatuksena se on altis muutokselle. Voin aina päättää ajatella toisin.

Ajatteluko pitäisi lopettaa?

Ehkä.

Mielen hiljentämisestä, ajattelun lopettamisesta voisi olla hyötyä. Siihen tuntuvat kannustavan yksi jos toinenkin edes etäisesti henkistä kehitystä edustavat opit.

Omat kokemukseni ovat olleet pysäyttäviä. Kokemuksia ei ole määrällä mitattuna paljon, mutta vaikuttaa tukevasti siltä, että se ikuinen minä, muuttumaton ja todellinen voisi löytyä tuolta ajatusten takaa. "Minä olen", oli noiden muutamien hetkien sisältö. Ei sanoin ilmaistuna, vaan olemisella. "Minä olen", oli ainoa mikä oli kyllin täydellinen kuvaamaan näitä hetkiä. Kaikki muut määritelmät jäivät toivottoman puutteellisiksi. Todella puutteellisiksi. "Minä olen", oli kaikki.

Toistaiseksi alati muuttuvat ajatukseni silti peittävät minäni. Jos minäni nyt ajatusten alla edes piilee. En tiedä sitä vielä, mutta ehkä jonain päivänä tiedän. Pienet kokemukseni ovat olleet rohkaisevia ja en näe syytä olla jatkamatta.