Kun mieli viimein hetkeksi hiljenee eikä hiljaisuus enää tunnu tyhjyydeltä, kun epäröinti päästää irti, kun lopulta lakkaa uskomasta, että pelkällä järjellä pitäisi tai edes voisi tietää mitä hiljaisuus on. Silloin löytyy... loppumaton tyyneys, varmuus, riemu, rauha?

Löytyyhän se. 

No oikeasti hetkeksi vasta ja mitä ilmeisimmin kyse on vielä jonkinlaisesta aavistuksesta, mutta haparoivakin askel on askel. Ei se vauvakaan mieti omien askeltensa varmuutta kävelemään opetellessa. Samalla viisaudella voi aivan hyvin edetä aikuisenakin (miksiköhän tämän viisauden ylipäänsä edes unohti? Täyttä hulluutta jättää tällainen voima vain vauva-aikoihin.).

Lumi_keinussa2-normal.jpg

Hiljaisuus on ihanaa. Ei jatkuvaa pulinaa pään sisällä, ei arvostelua, ei kommentteja, ei puolusteluja, ei välittömiä tulevaisuuden suunnitelmia tai menneiden asioiden puljaamista. Vain olemista ja valpasta huomiointia. Näkee omat ajatuksensa selvemmin, huomaa miten ajattelu on tavallaan mekaanista. Voi antaa elämän ja tapahtumien virrata omalla tavallaan ilman, että mitään tarvitsee millään tavalla vatuloida tai toivoa niiden olevan jotain muuta. Näkee itsensä, huomaa milloin mieli koettaa saada itsen uskomaan, että elämä tällaisenaan olisi jotenkin epätoivottavaa. Krishnamurtin sanoin: "Minkä tahansa jakaminen toivottavaan - siihen mitä sen tulisi olla - ja reaaliseen - siihen mitä se on - on mitä pahinta itsensä eksyttämistä." Amen for that.

Nelivuotiaani totesi eräänä iltana, "äiti, mieli tarkoittaa sitä, että nukkuu ja näkee unta". Voi kultamuruseni! Miten oikeassa oletkaan! Sitä se juuri tarkoittaa. Mieli on meidän unemme. Mieli jaottelee elämän palasiksi ja tekee siten elämän näkemisen ja kokemisen varsin vaikeaksi. Jokainen tapahtuma, kohdattu ihminen saa jonkinlaisen ominaisuuksien yhdistelmän: hyvä, epämiellyttävä, puhelias, iloinen, kummallinen, turha, tänään en tykännyt, eilen oli parempi, ihana, kaunis, tuollekin on tullut silmäpussit. Sen sijaan, että elämä saisi virrata eteenpäin, siihen koetetaan laittaa nimilappuja ja elämän katselun sijaan katselee itseluomiaan nimilappuja.

Jos tämä ei ole unta, mikä sitten on?

Totesin jo olleeni vauvana viisaampi kuin nyt ja selkeästi myös nelivuotiaalta löytyy enemmän ymmärrystä.

Onneksi peli ei ole menetetty ja keino on niin yksinkertainen, että suorastaan naurattaa. Se ei sisällä valitsemista, ei minkään ohjeen noudattamista, ei järjestelmän noudattamista, ei mantran lukemista, ei etsimistä, ei kontrollointia, ei hyväksymistä, ei kieltäytymistä, ei ponnistelua.

Tarvitaan ainoastaan tarkkaavaisuutta. Ei mitään muuta. Ei mitään.

Vain valpasta huomiointia. Omien ajatusten, tuntemusten huomiointia. Ja pelkästään huomiointia. Yhtäkään ajatusta, tuntemusta ei tuomita eikä hyväksytä, vain tarkkaillaan. Jokainen ajatus saa tulla ja mennä sellaisena kuin ne ovat ja niitä vain huomioidaan. Jokainen ajatus vain tiedostetaan. Mitään ei yritetä muuttaa tai mistään ei kieltäydytä. Kaikki ajatukset saavat vain kiitää eteenpäin ja niitä vain tarkkaillaan.

Ja pikkuhiljaa, aivan itsestään, ajatukset alkavat putoilla pois. Mieli alkaa hiljentyä aivan itsestään. Ajatuksen vauhti alkaa hidastua, alkaa huomata ajatusten mekaanisuuden, ajatuksista alkaa vain luopua. Alkaa kokea mielenkiintoisia hiljaisia hetkiä. Ja se saattaa tulla vaikka kesken suuttumuksen. Yht'äkkiä kesken suuttumuksen saattaa tulla hiljainen hetki, jonka aikana aivan selvästi tiedostaa itsensä ja saattaa huomata ettei ehkä tarvitsekaan suuttua. Aivan itsestään. Ja vähitellen nämä hetket alkavat kasvaa. Niitä alkaa tulla useammin. Ne kestävät pitempään. Itsestään, ponnistelematta.

Tietenkin se on näin.

Mitä ihminen tekee kun hän opettelee uutta asiaa? Ensimmäisenä hän pysähtyy. Katselee, kuuntelee, tarkkailee. Kun haluaa oppia soittamaan viulua, tarkkailee viulunsoittoa. Katselee, kuuntelee, pysähtyy oppimaan. Ja oppiminen tapahtuu sitä nopeammin mitä enemmän luopuu ennakko-odotuksistaan ja vain pysähtyy oppimaan. Kun haluaa oppia mielestään, tarkkailee mieltään. Katselee, kuuntelee, pysähtyy oppimaan. Ja oppiminen tapahtuu sitä nopeammin mitä enemmän luopuu ennakko-odotuksistaan ja vain pysähtyy oppimaan.