Tuntui jotenkin hyvältä hetken aikaa miettiä miten tähän on tultukaan. Istun työpaikallani, vastailen asiakkaiden sähköpostiin ja odottelen seuraavan rentoutustunnin alkua. Ja kaikki on niin hyvin nyt. Ei niin että kaikki olisi valmista ja että elämässä ei voisi enää tapahtua muutoksia. Elämä on mitä se on ja tuntuu niin ihanalta ja vapauttavalta voida sanoa se ääneen. Elämä on juuri tätä, tässä hetkessä, enkä haluaisi mitään muuta. On niin upeaa ja kevyttä sanoa, etten tiedä miten asioiden pitäisi olla, en tiedä mitä pitäisi tapahtua ja milloin niiden pitäisi tapahtua, en tiedä mitä ei saisi tapahtua. En tiedä kertakaikkiaan mitään ja tämä suloinen tietämättämyys on vapauttanut minut elämään. Voin nauttia elämän hetkistä, koska en edes yritä arvostella niitä. Voin elää tätä elämää joka minulla on juuri nyt. 

Aina ei ollut näin. Ei lähellekään.

Noin 6 vuotta ja 5 kuukautta sitten istuin sydän hakaten työterveyshoitajan vastaanotolla. Olin juuri kertonut, että en ollut nukkunut 3 viikkoon ja minusta tuntui, että tarvitsin vähän apua. Olin kolmen viikon ajan nukkunut vain pari rauhatonta tuntia yössä, asiat pyörivät päässä täysin hallitsemattomasti – tehdyt työt, tekemättömät, tulevat työt, seuraava päivä, kaikki – en voinut keskittyä mihinkään, en rauhoittua edes viikonloppuina. Oli vuoden 2007 marraskuu, olin 29-vuotias ja romahduksen partaalla. Enkä ollut tässä ensimmäistä kertaa.

Vain vajaa pari vuotta ennen tätä olin ollut samassa tilanteessa. Ainoa ero oli se, että istuin silloin eri henkilön luona ja ymmärsin oman tilani heikkouden ehkäpä vieläkin huonommin. Ja en ollut vielä lähellekään niin väsynyt kuin seuraavalla kerralla tulin olemaan.

Minun piti kokea työuupumus kahteen kertaan ennen kuin aloin vähitellen ymmärtää miten epäterveellä tavalla kohtelin itseäni. Olin konsultti Accenturella ja luulin, että ollakseni hyväksytty, minun piti tietää lähes kaikki asiat, osata kaikki tehtävät jotka minulle annettiin ja olla aina hyvällä ja energisellä tuulella.

Ensimmäisellä kerralla sain hoidoksi masennuslääkkeet ja kuukauden sairasloman. Söin lääkkeet kiltisti, oleilin kotona ja mietin vain, että tämä on aivan kamalaa, enhän minä voi tässä vain maata. Kyllä minun täytyy nyt edes kotitöitä tehdä. Tai jotain hyödyllistä. Eihän minussa ole mikään rikki, ei luita katki, olen fyysisesti aivan kykenevä tekemään nyt edes jotain. Ja ei ole ehkä yllättävää että ympäristö suhtautui asiaan vähän samalla tavalla. Olin 27-vuotias ja elin silloin parisuhteessa miehen kanssa, jolla oli kolme lasta edellisestä liitosta. Minä en ymmärtänyt oman tilani vakavuutta eikä sitä sen paremmin ymmärtänyt mieskään. Kuukauden kuluttua palasin töihin, söin lääkkeitä vielä muutaman kuukauden ja totesin että eiköhän tämä ole tässä. Näin jälkeenpäin ajatellen ei ole ihme, että uuvuin uudestaan. En oppinut tästä kerrasta mitään, en juurikaan muuttanut toimintatapojani. Sain vain lisää voimia seuraavaa kierrosta varten.

Seuraava kerta olikin sitten pahempi. Ja samalla kaikin puolin parempi. Se ei tosin silloin vielä tuntunut ihan siltä. Elämäni oli kokonaisuudessaan muutoksessa ja silloin minusta tuntui enimmäkseen siltä, että olin pesukoneessa, joka linkosi täydellä teholla. Elin uudessa parisuhteessa miehen kanssa, joka on nyt aviomieheni, työtehtäväni olivat muuttuneet, minulla oli enemmän vastuuta, asuin uudessa asunnossa. Sain taas lääkkeet ja kuukauden sairasloman uupumuksen hoidoksi, mutta tällä kertaa kieltäydyin ensin lääkkeistä ja pyysin päästä juttelemaan psykologin kanssa. Halusin ymmärtää miksi olen taas tässä ja muuttaa tapojani. Pelkästään lääkkeiden syömisestä ei ollut mitään pysyvää iloa viime kerrallakaan ja siihen leikkiin en enää lähtisi.

Ensin nukuin kolme viikkoa. Todella kolme viikkoa. Nukuin koko yön, heräsin aamulla aamupalalle mieheni kanssa. Kun mieheni lähti töihin, minä laahustin takaisin nukkumaan. Nukuin koko päivän. Heräsin kun mieheni tuli kotiin viiden maissa, söin päivän toisen aterian, olin muutaman tunnin hereillä ja menin nukkumaan. Nukuin yön katkeamatonta unta ja heräsin aamulla mieheni kanssa aamupalalle, sitten takaisin nukkumaan… jne. Tätä jatkui kolme viikkoa. Viikonloppuisin en aina herännyt aamullakaan vaan vasta kun mieheni herätteli minua iltapäivällä syömään jotain: ”et kai sä kauheasti tuossa nukkuessa kuluta, mutta syö nyt edes yhden kerran jotain”. Kolmen viikon kuluttua aloin heräillä keskellä päivää ja yht’äkkiä ei enää nukuttanutkaan. Olin viimein nukkunut väsymykseni pois ja aloin olla valmis tarkastelemaan itseäni ja toimintatapojani.

Tapasin psykologia puolen vuoden ajan, ensin kerran viikossa, sitten pari kertaa kuussa ja vielä muutaman kerran kuukauden välein. Söin myös masennus- ja nukahtamislääkkeitä puoli vuotta, suostuin tähän sitten kun psykologikäynnit oli vahvistettu.

Muuten vain kävelin Helsingissä ja vain katselin ympärilleni. Istuin mukavassa kahvilassa ja kirjoitin ajatuksiani. Valokuvasin ympäristöäni ja tietoisesti havainnoin mitä kaikkea kaunista ympärilläni onkaan. Ympäristön tuki oli vahva. Nykyinen mieheni ei painostanut minua mihinkään, vaan antoi kaiken tilan ja tuen jota tarvitsin. Ja antaa edelleen.

Palasin töihin muutaman kuukauden kuluttua ja jatkoin samoissa töissä iloisena ja kevyenä. Jokin oli kuitenkin muuttunut pysyvästi ja suuremmatkin muutokset olivat lähteneet käyntiin. Minusta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että tämä työ ei ole minua varten.

Aloin harrastaa joogaa ja minusta tuli myös joogaohjaaja kuntokeskukseen. Minua alkoi kiinnostaa ihmisen mieli yhä enemmän, halusin ymmärtää syvemmin. Aloin etsiä tietoa kirjoista, blogeista, kursseista. Tutkin energiahoitoja, eri ihmisten elämäntarinoita, muutostarinoita. Imin itseeni ideoita, ajatuksia ja rohkeutta lukemalla miten muut ihmiset olivat muuttaneet elämäänsä. Sain myös lapsen, ihanan nyt 4-vuotiaan Lumi-tytön.

Lopetin joogan kokonaan ja keskityin yhä enemmän vain mieleeni. Äitiys syvensi myös ymmärrystä aivan uudella tavalla. Kaikki ne tunteet ja niiden voimakkuus, myllerrys, muutos saivat minut tutkimaan itseäni yhä tarkemmin. Kaksi vuotta sitten maaliskuussa 2012 aloitin säännöllisen mietiskelyn. Ja kesällä 2012 irtisanouduin työpaikastani. Minulla ei ollut seuraavaa työpaikkaa tiedossa, ei rahaa säästössä, ei varmuutta kuinka selviäisimme.

Riitahan siitä tuli. Riitelimme miehen kanssa kuukauden, käytännössä koko kesäloman. Mieheni heilutteli nenäni edessä laskuja ja maksuja ja kyseli kuinka me tästä selviämme. Millä rahalla nämä maksetaan? En tietenkään tiennyt ja minua pelotti aivan yhtä paljon. Takaisin en kuitenkaan aikonut enää kääntyä ja omat epäilykseni purkautuivat kiukkuna ja turhautumisena. Huusimme toisillemme ja syyttelimme toisiamme milloin mistäkin. Minä siitä ettei mies voinut antaa minulle hetken rauhaa ja mieheni siitä, että tuhoan elämämme. Se oli vaikea kuukausi.

Mutta rauha palasi kuin palasikin. Ja se tuli aivan yllättäen meille molemmille. Olimme ajamassa Saimaalle ystävän mökille ja yht’äkkiä mieheni kääntyi puoleeni ja sanoi ”kuule, kyllä tämä kaikki järjestyy, jatka vaan, kyllä me tästä selvitään”.  Ja niin selvisimmekin. Rahaa alkoi löytyä. Tililläni oli ensin ylimääräiset 2000 euroa ja siinä vaiheessa kun viimeinen työpäivä koitti, tilillä oli rahaa 8500 euroa ja minulla ei ole aavistustakaan miten tämä tapahtui. Olin varmasti tiedostamattani vähentänyt kulutusta ja tietenkin tilille tulivat lomarahat sun muut irtisanoutumispalkat, mutta summa on niin suuri, että ihmettelen sitä vieläkin.

Syksyllä 2012 muutimme Tampereelle Hervantaan rivitalonpätkään ja aloimme asettautua uuteen elämään. Minä olin kotona ja en tehnyt mitään. Lumi oli päiväkodissa. Istuin terassilla kahvikuppi kädessä, katselin puita ja lintuja ja oravia, urheilukentällä pelaavia ihmisiä, haaveilin, mietiskelin, kirjoitin päiväkirjaan ja vain olin. Elin elämäni ihaninta aikaa, vaikkakin sosiaaliset paineet vaivasivat välillä. Tunsin ajoittain itseni huonoksi äidiksi koska olin kotona ja silti lapseni oli päiväkodissa. Omaatuntoani helpotti suuresti se, että Lumi viihtyi hyvin ja sai heti uusia hyviä ystäviä. Ja välillä paikkailin tuntemuksiani pitämällä Lumia kotona. Perheemme vietti näin vuoden päivät. Ihanat ja hyvin tarpeelliset vuoden päivät.

Viime kesänä näin Mielikylvyn työpaikkailmoituksen jossa haettiin rentoutusohjaajia. Huusin miehelleni, että tässä se nyt on!! Tätä minä haluan tehdä! Tämä on minun elämäni! Laitoin siltä istumalta hakemuksen.

Nyt olen ollut puoli vuotta Mielikylvyn rentoutusohjaajana. Nautin elämästäni enemmän kuin koskaan. On ihanaa tarjota asiakkaille rentoutumisen kokemuksia, nähdä muutos heissä ennen tuntia ja tunnin jälkeen. Tämä on maailman parasta työtä! Ja elämää! Ja en olisi voinut uneksiakaan mistään näin ihanasta ellen olisi uskaltanut vain lähteä katsomaan mitä maailmassa onkaan tarjolla.