Hermostun. Sydän hakkaa. Tekee mieli tehdä jotain. Edes jotain. Maalata seinää. Lähteä ulos lenkille tuulettumaan. Soittaa ystävälle. Kirjoittaa blogia. Lähteä shoppailemaan, elokuviin. Katsoa jotain ohjelmaa. Mitä vain oikeastaan. Mitä vain, jotta olo helpottuisi. Jotta tästä pääsisi jotenkin ylitse. Ja ehkä voisi vain siirtää tunteen jonnekin pois. Pystyisi päästämään irti.

Paikoilleen jääminen ja itseni katsominen sellaisena hetkenä, jolloin tunnen hermostuneisuutta tai epätoivoa (vahvemmista tunteista puhumattakaan), on vaikeinta mitä olen ikinä edes yrittänyt. Sellaisena hetkenä, kun voin huonosti, haluaisin kiihkeästi voida paremmin. Silloin tunnen halua lähteä lenkille tai ulos muuten vain tai katsoa jotain elokuvaa/ohjelmaa, soittaa ystävälle... Käytännössä haluan kaikkea muuta kuin vain katsoa itseäni. En halua jäädä paikoilleen, en halua vain olla liikuttamatta sormenpäätäkään ja vain kuulostella itseäni. Juuri se tuntuu tällaisina hetkinä siltä viimeiseltä vaihtoehdolta. Tuntuu siltä, ettei siitä ainakaan ole mitään apua. Asiathan ovat nyt huonosti ja sille täytyy toki tehdä jotain, herranen aika!

Ja kuitenkin pysähtymisestä ja itseni tarkkailemisesta oli kaikkein eniten apua.

Ja ensimmäisillä parilla(-kymmenellä) kerralla se vaati leijonan rohkeutta. Vaatii toisinaan vieläkin.

DSC01762_2-normal.jpg

Se, että yrittää olla läsnä - tai oikeastaan ei yritä, vaan on vain paikoillaan, ja ei toivo mitään, ei halua muuttaa mitään - on auttanut eniten. Ja mitä tarkkaavaisemmin katsoo, sitä enemmän se auttaa. Kun tunnetta oikein vaalii ja antaa sen tulvia kaikkialle ja täyttää koko kehon ja mielen ja suorastaan kylpee siinä arvostelematta ja puolustelematta, se alkaa menettää merkitystään. Vaalin vihaisuuttani, huoliani, kuin vasta istuttamaani mandariinipuun siementä. Katselen sitä tarkkaavaisesti ja suorastaan heittäydyn sen sekaan. Katson mitä se vaatii elääkseen, minkälainen maaperä ruokkii sitä parhaiten ja vaalin sitä koko sydämestäni ja koko olemuksellani ilman arvostelua. Ja vähitellen opin tuntemaan sen.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla vihainen.

Vihaisuuden vaaliminen ei oikeastaan edes ole vihaisuuden vaalimista. Todellisuudessa se on tarkkaavaisuuden, itseni katsomisen vaalimista. Vaalimalla vihaisuuttani (tai mitä tahansa tunteita), vaalinkin vain tarkkaavaisuuttani. Opin entistäkin tarkkaavaisemmaksi. Huomaan yhä hienovaraisempia vivahteita. Huomaan yhä aikaisemmin milloin tunne nousee ja minkälaiset asiat saavat tunteet kuplimaan pintaan. Ja aivan yllättäen huomaan että voinkin elää tunteiden parissa ja samalla elää ilossa.