Haluaisin olla supersankari. En välittäisi kyllä pelastaa maailmaa tai ihmisiä enkä haluaisi jahdata pahiksiakaan. Haluaisin vain osata kaikkia niitä temppuja, joita supersankarit tekee. Erityisesti Arrown taidot olisi mahtavia. Jousella ampuminen. Ketteryys. Viileys. Tilanteiden hallinta. Voisin näillä taidoilla vaikka hyppiä puita ja kiviä pitkin läheiselle urheilukentälle. Ja sitten kiivetä makuuhuoneen ikkunan tai parvekkeen kautta takaisin kotiin. Ihan vain sen takia että se olisi hauskaa.

Supersankarit kiehtovat minua. Heillä on homma hanskassa tilanteessa kuin tilanteessa. On tiedot ja taidot, on kokemusta, rohkeutta ja onni matkassakin. He hallitsevat elämänsä ja ympäristönsä.

Minä luulin olevani melko rento ihminen. Ajattelin, että osaan ottaa elämän aika rennosti. Olen joustava ja terveellä tavalla mukautuva erilaisissa tilanteissa. En kynnysmatto, mutta joustava. Venyvä. Mukava. Ajattelin, ettei minulla ole juurikaan sääntöjä vaan toimin vapaasti ja rennosti tässä elämässä.

Luin kuukausi sitten Jed McKennan kirjasta, "jos ajattelet olevasi esimerkiksi myötätuntoinen, sinulla on todennäköisesti ongelmia myötätunnon kanssa". Lukiessani ajattelin automaattisesti "joo, tuo on kyllä totta, ei vaan onneksi koske minua. On varmasti sellaisia ihmisiä, jotka ei tunnista omia piirteitään, mutta kyllä minä nyt jo tunnistan enkä elättele uskomuksia itsestäni, olen esimerkiksi oikeasti rento ihminen enkä enää yritä hallita elämääni turhanpäiten. Nämä jutut minä jo tiedän..."

Ei koske minua.

Kaseikkoon meni.

Minullahan on läjäpäin kaikenlaisia sääntöjä. Keittiö pitää aina siivota ruoan jälkeen. Siis aina. Ei poikkeuksia. Käytetyt astiat laitetaan astianpesukoneeseen, ei jätetä tiskialtaaseen. Hitto jos joku tekee tässä väärin! Kaikki tavarat pitää laittaa käytön jälkeen heti takaisin paikoilleen. Samalle paikalle josta ne otettiin. Ei siirtelyä. Vessan siivoukseen pitää käyttää vain tiettyjä rättejä. Keppi heilahtaa jos väärä rätti on käytössä. Iltapala alkaa klo 19 ja siitä poiketaan vain jos minä saan siitä päättää. Olohuoneeseen ei jätetä sanomalehteä lojumaan vaan se taitellaan lukemisen jälkeen siististi ja laitetaan pinoon. Makuuhuoneessa ei tuuleteta ennen kuin hyttysverkko on ikkunassa. Kahta turkoosia sohvatyynyä ei saa käyttää lattialeikeissä. 

Tässä näin alkupaloina. Pienenä minulla oli lisäksi sääntö, että päiväkirjaan sai kirjoittaa vain yhden sivun päivässä (tosi kontrollinihilisti aloittaa jo aikaisin). Kaikkien tapahtumien piti mahtua yhteen sivuun. Poikkeuksetta. Ja vielä pari kuukautta sitten minulla oli sellainen sääntö etten saa olla hengästynyt. Koskaan. Ei edes urheillessa tai tunnekuohun vallassa. Erityisesti ei mietiskellessä tai töissä. Niin ei vaan saanut tehdä. Se ei kuulunut minun habitukseeni. Meikäläinen ei vain hengästy ja sillä siisti. Tämä sääntö oli voimassa 20 vuotta ja se oli minulle todellinen sääntö. Ajattelin vakavasti, että hengästyminen saa minut vaikuttamaan huonolta. 

Se alkoi viattomasti. Olin teininä juoksulenkillä ja minut ohitti suorastaan lentäen ihminen joka ei ollut edes hengästynyt. Ajattelin että wau onpa kovakuntoinen kaveri! Ja lenkillä ollessa kun on aikaa ajatella kaikenlaista, aloin pohdiskella tuota hengästymättömyyden psykologista vaikutusta. Tunnin kuluttua olin päätynyt siihen että kanssakilpailijoille voi olla musertavavan lannistavaa kun ohitan heidät enkä ole edes hengästynyt. Aloin kokeilla tätä eri tilanteissa ja 20 vuoden kuluttua se olikin hivuttautunut viattomasta lenkkipolun ajatusleikistä melkein kaikkiin elämänalueisiin. Ei saa hengästyä tunteita kuohuttavassa tilanteessa. Ei saa hengästyä töissä. Ei saa hengästyä polkupyörällä töihin ajaessa. Ei saa hengästyä mietiskellessä. Ei saa hengästyä illalla nukkumaan käydessä.

Nyt kun katselen tätä sääntöä ja näen sen suoraan, tuntuu täysin mahdottomalta että olen voinut ajatella näin. Ja 20 vuotta! Miten en ole tajunnut näin päivänselvää asiaa kahteenkymmeneen vuoteen!

Mutta eihän sitä välttämättä tajua. Eikä ajalla ole mitään tekemistä sen kanssa. Omia uskomuksiaan on mahdoton tajuta ennen kuin ymmärtää itse katsoa ja kyseenalaistaa ne. Vaikka uskomus vaikuttaisi myöhemmin pässinselvältä hullutukselta, se on vakava ja todellinen niin kauan kunnes sen näkee. Verrataan vaikka anoreksiaa sairastavaan. Ympäristö näkee kyllä, että hän ei ole se kauhea ihminen, joka hän kuvittelee olevansa. Anoreksiaa sairastavalle hänen oma mielikuvansa on kuitenkin vakava ja todellinen. Minä olen purkanut hengästymiseen liittyvää sääntöäni pari kuukautta ja olen joutunut moneen kertaan hämmästymään siitä ettei mitään epämiellyttävää olekaan tapahtunut. Olen ollut hengästynyt kaikissa niissä tilanteissa, jotka aiemmin olivat kiellettyjä ja hämmentävää kyllä, olen edelleen elossa. Vaikka kyse on näinkin hullusta asiasta, sen purkaminen voi kestää aikansa. 20 vuotta istunut uskomus ei välttämättä irtoa kertalaukaisulla. Eikä tarvitsekaan. Parhaiten menee kun antaa sen edetä itsekseen ja vain hyväksyy. Antautuu mukaan.

Tämän myötä olen joutunut toteamaan että minulla on oikeastaan kova tarve hallita elämää. Siksi nuo supersankaritkin minua kiehtoo. Olen juuri sellainen jollainen en kuvitellut olevani. Rentona olemisen sijaan olenkin vain luonut ulkokuoren ja tiukan säännöstön, joiden avulla NÄYTÄN rennolta (kuten supersankarien naamarit ja actionpuvut). Ja olen muuten aika hyvä siinä... :) Oikeammin minua voisi kuvailla, "Olen rento kunhan vaan saan itse päättää milloin olen rento, miten olen rento, missä asioissa olen rento ja millä tavalla olen rento". Kuin sanoisi, "Ai elämä on hauskaa? Hieno homma, annahan kun minä hallitsen sitä!". Tämän suhteen olin hc nihilisti.

En sano, että kaikki olisivat huonoja sääntöjä. Tai että niistä pitäisi ehdottomasti luopua (sekin olisi vain uusi sääntö). En sano, että ne olisivat hyviä sääntöjä. Ne ovat vain sääntöjä, joista minä en ollut tietoinen, mutta joiden mukaan minun oli kuitenkin suorastaan pakko toimia. Ja perheeni sai myös osansa. Minua harmitti ja suututti jos näistä säännöistä poikettiin. Tunsin oloni epävarmaksi silloin kun toimin sääntöjeni ulkopuolella. Elelin automaattiohjauksella uskomusteni rajoitusten keskellä enkä tiennyt sitä.

Silti näiden sääntöjen keskelläkin pidin itseäni rentona ja vapaana ihmisenä ja ajattelin, että tämä minun rentouteni on ihan aitoa ja oikeaa rentoutta.

Täytyy ihailla mielen kykyä luoda mielikuvia. Että tällaisen sääntömangrovekaseikon keskelläkin voi pitää itseään rentona ja vapaana, on ihastuttava suoritus.

Mitäpä tässä sitten. Ehkä kaikki säännöt osoittautuvat lopulta täysin turhiksi. Keittiön siisteydestä on jo luovuttu, avaimet ja lompakot saa vaellella kotona missä lystäävät, tyynyt eläköön omaa elämäänsä nekin ja saan hengittääkin juuri niin kuin kulloinkin hengitän. Luovuttuani säännöistäni sain juuri sen mitä kuvittelin aikaisemmin säännöilläni saavan. Nyt olen vapaampi ja rennompi kaikissa tilanteissa eikä vain säännöilläni luomissa tilanteissa.