Blogikirjoittelun parhaita puolia on mahdollisuus vatuloida samoja asioita yhä uudestaan ja monista eri näkökulmista. Parasta puuhaa silloin kun yrittää päästä selvyyteen - vaikka nyt itsestään. Noin niin kuin esimerkkinä...

Onnistuu tämä tietenkin muillakin keinoilla, mutta koska satun kirjoittelemaan blogia ja pidän tästä, esimerkki on minusta osuva kuin lamppu katossa.

Vauhti on taas kiihtynyt. Kun nyt pääsin tähän oman elämäni hallinnantarpeen tutkiskelun makuun, asioita tuntuukin tulvivan. Päässä pyörii yhtä ja toista, mutta niiden saaminen päiväkirjaan tai blogiin on samalla erilaista. Kaikki on itseasiassa vähän erilaista. Eläminen on erilaista. Tilanteet ovat erilaisia. Tapahtumat näyttää... mielenkiintoisilta.

Mietin tässä juuri keittiön siisteyttä. Ja mieleen tuli zen-opettaja Tsin-jyanin lausahdus:

"Ennen kuin olin opiskellut zeniä kolmekymmentä vuotta, näin vuoret vuorina ja vedet vesinä. Kun saavutin syvemmän tiedon, tulin pisteeseen, jossa näin, että vuoret eivät ole vuoria eivätkä vedet ole vesiä. Mutta nyt kun olen saavuttanut tiedon todellisen olemuksen, olen rauhassa. Sillä on vain niin, että näen jälleen vuoret vuorina ja vedet vesinä."

Keittiön siisteys on näet taas tärkeää. Aivan kuten ennenkin. Minä pidän siitä. Pidän siitä kun keittiö on siisti ja tavarat järjestyksessä, kun keittiö on kaunis. Haluan keittiöni sellaiseksi. Tämä on aivan sama halu kuin ennenkin, mutta nyt se saa virrata vapaammin. Se ei ole enää jäykkä sääntö, josta en ole oikeastaan tietoinen, mutta joka sai minut kuitenkin kiristelemään hampaitani. Se ei purista ja sido minua. Se ei ole enää piilossa ja vähän kiellettykin. Minunhan piti olla se rento ihminen ja keittiön siisteydestä nillittäminen ei nyt vaan kuulunut habitukseeni. Nyt kun en ole enää rento (hih!), voin rauhassa olla kiinnostunut keittiön siisteydestä juuri niin paljon kuin olenkin.

Ymmärrän tuon Tsinin sanat. Tiedon todellisesta olemuksesta ja sen ymmärtämisestä en sano mitään, mutta keittön siisteys on taas keittiön siisteyttä. Puunaan keittiötä yksinkertaisesti koska haluan tehdä niin. Eikä siinä ole sen kummempaa. Samalla ei tarvitse tiuskahdella muille perheenjäsenille. Puunaan koska puunaan silloin kun puunaan.

Käsitykset itsestäni ja niiden käsitysten vertaaminen omaan toimintaani on ollut mielenkiintoinen aihe viime päivinä. Eteen on tullut paljon vastaavanlaisia asioita. Sääntöjä, jotka olivat joskus piilossa. Mielipiteitä miten asioiden "pitää" olla. Käsityksiä millä tavalla minun "tulee" toimia. Vähän kaikkea. Aihe alkoi avautua rytinällä. Kaikenlaiset "pitäät" ja "pakot" ja "kuuluuollat" ja "minätahdot" ovat risteilleet mielessäni hullunlailla. Mielihalut ja niiden salamannopea tuomitseminen ovat vaihdelleet päässäni ja olen ollut totaalisen jumissa. Tehdäkö? Eikö? Kumpi noista oli mielihalu? Kumpi yritys tukahduttaa se? Mikä tuosta oli totta? Voinko tehdä näin? Eihän se sovi? Vai sopiiko sittenkin? Oliko tuo edellinen ajatus totta? Vai se sitä edellinen? Mitähän minä oikeastaan edes ajattelen?

Olen seissyt sata kertaa pää tyhjänä, epävarmana keskellä olohuonetta miettimässä "mitä nyt"?

Pitää, täytyy, voin, en voi, pitäisi, en kyllä saisi, nyt pitää lopettaa, en voi enää valvoa, älä ota omenaa juuri ennen nukkumaanmenoa jne...

Samalla kun päässäni tulvi, se vei myös paljon mennessään. Yhdessä rysäyksessä moni asia vain muuttui. Tulva itsessään ei ollut niin miellyttävää, mutta en jokatapauksessa voinut sille mitään joten se sai tulvia itsekseen. Ja nyt kun huippu on ohitettu, näkymät ovat taas kirkkaammat. Sanavarastostani putosi pois kaikenlaisia "pitää", "täytyy", "on tehtävä", "on mentävä" -lausahduksia. Siivoan kun siivoan, vaihdan verhot kun vaihdan, valvon kun valvon, en tee ruokaa koska en halua.

Ja tämä on niin erilaista! Tai no, ihan samanlaista kuin ennenkin, mutta jokseenkin vapaata. Kaikki kääntyi päälaelleen, vaikka elämä on kuitenkin ihan samaa. Erilaisten tiedostamattomian sääntöjen sijaan opettelen nyt vain tunnistamaan mielihalujani ja antamaan mennä. Olen tosi itselleni. Olen sellainen kuin olen, huomaan mielenkiinnolla milloin taas en ole ja seuraavassa hetkessä taas olen. En tukahduta tai yritä mitään, opettelen vain olemaan.

Minulla oli kuva itsestäni ja se sisälsi jumalattoman määrän erilaisia sääntöjä. Se oli kuin jäädytetty kuva liikkuvasta elämästä. Jähmeä, vaikea, kankea minä. Yritys takertua. Minä olin täsmälleen sama, kuin yritys tarkkailla itseäni ulkopuolelta, samalla kun toimin. Koetin vain mahduttaa oman toimintani itse luomiini käsityksiin itsestäni. Suuttumus ja tuiskahdukset seurasivat niistä tilanteista, jolloin toimintani ei mahtunut tähän jäädytettyyn kaavaan.

Nyt sitä ei ole. Ei ainakaan enää niin, että uskoisin sen olevan minä. Valo paistaa jäätyneen kuvan rakosista ja näen, että sen takana on jotain. Zenin sanoin: ei ole minää johon takertua, ei hyvää saavutettavaksi, ei pahaa vältettäväksi, ei ajatuksia juurineen poistettaviksi, ei mieltä puhdistettavaksi, ei kehoa katoamaan eikä sielua pelastumaan.

Niin hienoa.

Ensin ajattelin, että no nyt tämä on tässä! Tätähän sen sanotaan olevan. Kaikki näyttää erilaiselta. Kaikki vain virtaa eteenpäin. En enää tarkkaile itseäni ulkopuolelta, vaan olen vain sitä mitä olenkin. En yritä olla tietynlainen, vaan vain olen. Lopullinen oivallus. Ei enää kysymyksiä. Vain elämistä. 

Niin.

Se oli ihan innostava ajatus. Parin minuutin ajan.

Ei tämä nyt kuitenkaan vielä tähän päättynyt. Näkymät ovat laajemmat ja ehkä oivalsin taas jotain. Totuuden perimmäinen olemus tämä ei kuitenkaan ole.                  

Eikä sillä sinänsä ole edes väliä. Ihana nelivuotiaani sanoi pari päivää sitten huvipuistossa käydessä: "Äiti se on niin, että pieni vauhti on pienestä ihmisestä iso". Niin se on. Kaikki on suhteellista. Kova vauhti on olemassa vain suhteessa sen vastakkaiseen kohteeseen. Ja riippuu täysin siitä mihin sitä verrataan. Samalla tavalla mikä tahansa päämääräkin on vain vastakohta - kuten vaikka valaistuminen - ja on olemassa vain suhteessa vastakkaiseen määränpäähän.