Ylös ja alas.

Niin se vain menee.

Anteeksianto. Anna anteeksi.

Olen lukenut anteeksiannosta sata kertaa aikaisemmin. Olen miettinyt sitä (ehhee...), pyytänyt mielessäni anteeksi tuhat kertaa, antanut anteeksi kaksisataatuhatta kertaa.

Ja silti tähän päivään asti mikään ei ole estänyt minua arvostelemasta ja tuomitsemasta. Olen tiedostanut, että tässä tuntuisi nyt olevan ristiriitaa anteeksiannon kanssa, mutta en ole osannut tehdä mitään muuta. Olen tiennyt ongelman, mutta en hahmottanut ratkaisua. En, vaikka tiesin (ja luulin oikeasti uskovani), että anteeksianto on avain tähän. Jotain kuitenkin puuttui ja en pystynytnäkemään tätä.

Viime viikkojen tunnemyrsky sai koko maailmani muuttumaan ja räjäytti kertaheitolla avarat näkymät anteeksiantoon. Sain tujuvan kokemuksen siitä, miten maailma on täydellisen kirkas peili omasta mielestä ja että näen todellakin tasan tarkkaan sen mitä mielessäni ajattelen ja tunnen. Vain sen. Enkä mitään muuta. Tajusin myös selvästi, että ihmiset ja tapahtumat elämässäni eivät tosiaan ole sattumaa tai huonoa/hyvää tuuria. Olen osa kaikkia. Kaikki on osa minua. Olen tässä elämässä, tässä perheessä, tässä suvussa, koska olen osa tätä kaikkea. En ole erillinen olento, joka voi arvostella ilman, että arvostelu heijastuu minuun takaisin. Tämä sain todella kokea nahoissani.

Olen ollut niin vihainen viimeisten viikkojen aikana. Niin järjettömän vihainen, etten ole ehkä koskaan ollut yhtä vihainen. Olin kuin sihisevä, ärjyvä maanjäristys, joka halusi kaataa kaiken tieltään. Olen sylkenyt vihaisuutta ja syytöksiä ympärilleni, olen inhonnut koko elämääni ja syyttänyt sitä katkerin mielin. Tuskainen vihaisuuteni erittyi jo ihohuokosistanikin, olin pelkkää inhoa ja syytöksiä. Mikään ei ollut hyvin. Hitto, vesikin maistui pahalta :)

Vierailu omiin lapsuusmaisemiin voi avata syvälle piiloutuneita uinuvia tunteita, muistoja, uskomuksia. Ja nyt se tuli hirmumyrskyn lailla. Minussa nousi esiin syvä pelko arvostelua kohtaan. Muistoistani nousi kauhukuvia tilanteista, joissa olen ollut voimaton arvostelun edessä ja tuntenut syvää kauhua ja voimatonta pelkoa, että olen tehnyt hirveän väärin ja siitä seuraa anteeksiantamattoman kauhea rangaistus. Kohtasin oman ehdottoman oikean ja väärän tietävän, jyrkän, tuomitsevan, syyttävän puoleni, joka oli nukkunut ruususen untaan syvällä sydämessäni. Ja kun se nyt nousi esille, tunne oli järjettömän voimakas.

Kaikki muuttui samalla rumaksi. Rumuus huokui kaikkialta. Koti oli ruma, keho hirveän ruma, ruoka pahaa, perhe kauhea, eläminen tylsää. Olin jossain vaiheessa jo valmis lähtemään lomanviettoon yksinäni jonnekin ihan minne tahansa kunhan pääsisin pois. Aiemmin näkemääni kauneutta ei ollut missään. Ei vaikka terassin kukat kukkivat aiempaa runsaammin, pieni yrttitarhani kukoisti, persiljat, korianterit ja tillit olivat täydessä makuhuipussaan ja huoleton kesänvietto, jäätelö, aurinko, uiminen ja lapsen riemu taivaassa. En nähnyt näitä lainkaan. Näin rumuuden ja tylsyyden. Näin terassin epätasaisen värin, pölyn makuuhuoneen lattialla, hiekanmurut kylpyhuoneen lattialla, sängyn alla odottelevat ärsyttävät paikoilleen laittamattomat lattialistat, tekemättömän oleskeluhuoneen, tuulikaapin puuttuvan kenkätelineen, toivottoman huonosti sujuvan kesäloman jonka aikana en pääse mihinkään enkä voi tehdä mitään, suklaan loppumisen. Minulla oli myös koko ajan nälkä ja jano ja mikään ei auttanut. Oli vain rumuutta, tylsyyttä, toivottomuutta, syytöksiä. 

Tämä oli oikea raivoava kaikentuho. Ja kesti kaksi viikkoa. Aamusta iltaan. Sihisin kiukkua, syytin kaikkea elämässäni katkerasti valittaen. Mielenmuutos oli hurja.

Sitten sain käteeni kirjan. Olin viimein pystynyt pyytämään apua ja sitähän tarjottiin heti. Kirja tarttui ensin mukaani paremman puutteessa. Tuulikki Harmia-Pulkkisen "Silta erillisyydestä ykseyteen", ei tuntunut kirjastossa kummoiselta, mutta jäi mukaan koska lapseni nappasi kirjapinon ja marssi päättäväisesti lainausautomaatille ja ennen kuin oikeastaan tajusin mitä oli tapahtunut, kirja oli kassissani ja kotonani. Ja olen äärettömän kiitollinen, että oli (kiitos, pikkuinen suloisuus ja kiitos elämä, osaat kyllä järjestää asiat). Luin Tuulikin lämpimiä, helliä sanoja ja tunsin miten sydämeni alkoi sulaa ja puristava vihaisuus alkoi hellittää. Tässä kirjassa oli kaikki mitä juuri nyt tarvitsinkin, aivan kaikki. Tässä oli juuri sopiva avain minun täydellä tuhoisuudella sinkoilevaan ongelmaani. Sain mahdollisuuden irtautua jumiutuneesta pelostani, oivalsin anteeksiannon. Ja ah... miten ihanaa on anteeksianto. Suosittelen aivan kaikille. Kokeile vaikka heti nyt.

Kirjassa eniten minuun vaikutti kertomus havaijilaisesta psykologista, tohtori Ihaleakala Hew Lenistä - lyhennettynä Tr I.

"Tri I oli työskennellyt Havaijin osavaltion sairaalassa kolmen vuoden ajan, Osasto, jolla pidettiin mielisairaita rikollisia, oli vaarallinen. Psykologi toisensa jälkeen oli jättänyt työnsä kesken jo kuukauden jälkeen. Työntekijät jäivät usein pois töistä sairauteen vedoten tai jättivät pian koko työpaikan. Ihmiset kävelivät osastolla selkä seinää vasten peläten potilaiden taholta tulevia hyökkäyksiä. Tri I ei järjestänyt terapiaistuntoja, joissa hän olisi tavannut potilaita. Sen sijaan hän luki heidän sairauskertomuksiaan ja työsti itseään! Hänen puhdistaessaan potilaiden kokemia oireita itsessään alkoivat potilaat parantua. Muutamassa kuukaudessa tapahtui suuria muutoksia: kahleissa olleet potilaat vapautettiin ja potilaiden vahvoja lääkityksiä pienennettiin. Toivottomat tapaukset saivat vapautensa takaisin. Työntekijät alkoivat tulla mielellään töihin, ja poissaolot vähenivät. Nykyään sairaala on lakkautettu. 

Mitä tapahtui? Tri I otti vastuun siitä mitä hänen elämässään tapahtui. Tri I oivalsi, että hän oli osa kaikkia niitä ihmisiä ja tapahtumia, jotka ilmaantuivat hänen elämäänsä. Ei ollut sattumaa tai huonoa tuuria, että hän oli siellä. Tri I:n puhdistaessa itseään, puhdistui samalla hänen maailmansakin. Menetelmän avain oli rakkaus. Hän sanoi yhä uudelleen ja uudelleen olevansa pahoillaan potilaidensa kokemuksista. Samalla hän pyysi anteeksi ja toisti "minä rakastan sinua". Tri I näki kaiken itsensä heijastumana ja että hänen tehtävänsä oli korjata kokemukset."

Aloitettuani kirjan lukemisen, purisin kiukkua vielä seuraavankin päivän, kunnes yht´äkkiä kesken päiväkirjan kirjoittamisen, anteeksianto tulvahti kaikkialle. Olin juuri ennen kirjoittamista lukenut tuon kertomuksen Tri I:sta ja se oli jäänyt kuplimaan mieleni pohjalle. Ja sieltä se tulvi sitten niin voimallisesti, että päiväkirjassani näyttää tässä kohtaa hyvin hullunkuriselta. Viimeinen lause ennen anteeksiantoa kertoo unestani ja seuraavat kaksi sivua ovat yht'äkkiä täynnä lauseita, jotka alkavat sanoilla "Anna anteeksi..., annan anteeksi..., olen pahoillani, pyydän anteeksi...".

Yht'äkkiä aloin nähdä selvästi arvostelun ja tuomitsemisen masentavan vaikutuksen minuun itseeni. Se on ollut minulle sokea piste, jota en vain ollut oivaltanut. Näin myös selvästi miten maailma näyttää juuri siltä, mitä mielessäni ajattelen. Lyhyen ajan sisällä pelkästään sama näkymä ikkunastani oli täysin erilainen, ihmisistä puhumattakaan.

Ero oli vaikuttava.

Tämä vihaisuuden massiivinen räjähdys ja kirja antoivat niin kirkkaat näkymät anteeksiantoon, etten tiedä miten ilmaisisin kiitollisuuteni. Pyydän anteeksi. Annan anteeksi. Ei ole väliä kumpaa teen. Voin sujuvasti antaa kumman vain soljua mieleeni - kumpi vain tuntuu siinä tilanteessa luontevimmalta - ja toistella sitä kiitollisena. Molemmat johtavat samaan anteeksiantoon sillä molemmissa on kyse minusta itsestäni. Voin pyytää anteeksi vain itseltäni ja antaa anteeksi itselleni. Maailma, jonka minä näen, on minun oma mieleni. Sen, minkä näen tuomittavana tai kauheana ympärilläni, on vain heijastus minun mielestäni. Minä näen sen, mille löytyy vastinpari mielestäni. Näen juuri tasan tarkkaan sen enkä mitään muuta kuin sen. Kaikki ongelmat ovat minussa. Vain minä näen ne, vain minulle ne ovat todellisia. Minä olen ne tehnyt. Milloin vertaamalla ja tuomitsemalla, milloin haluamalla jotain muuta kuin sitä mitä on olemassa nyt.   

Antaa anteeksi. Pyytää anteeksi. Siinä on kaikki. Ja se kasvaa minussa pikkuhiljaa.

En antanut kertaheitolla anteeksi kaikkea. Tein monta pientä puroa ja kasvatan lempeästi niiden virtaa. Toistelen anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa mielessäni ja tunnen konkreettisesti kuinka se kasvaa. Kehoni reagoi tähän kuplimalla. Pohkeeni, reiteni, olkavarteni, lapaluun alue ovat kirjaimellisesti kuplineet kun olen pyytänyt anteeksi. Anteeksipyyntö on nyt hyvin erilaista kuin aiemmin. Aiemmin anteeksipyyntö meni enemmänkin näin: "äh, taas mä ajauduin arvostelemaan, voi räkä! Tämä ei ehkä ollut hyvä juttu sittenkään. Olen pahoillani.". Anteeksianto oli vain sana. Ja se ei ollut vapauttavaa tai kevyen ihanaa vaan häpeällinen tunnustus siitä, että olin tehnyt hirveän väärin ja olen hieman huonompi ihminen kuin se, jolta pyysin anteeksi. Se oli tuskallinen, kamala tapahtuma, jota välttelin viimeiseen asti. Eniten sillä tavalla, että yritin aina vain toimia oikein, niin kuin muut halusivat. Syvällä asunut arvostelun pelkoni ja sisälle juuttunut kylmä, ehdoton oikean ja väärän tuomarini saivat minut kokemaan anteeksiannon vaikeana ja häpeällisenä tapahtumana.

Nyt se on kuin toinen maailma. Ihana, kevyt, vapauttava maailma. Niin kaunis ja suloinen. Rauhallinen.

Tunnen kuinka anteeksianto tulee sydämestäni. Ja se on täydellisen ihanaa. Anteeksianto liukuu mieleeni kevyesti kuin leijaileva lumihiutale. Se laskeutuu pehmeästi sydämeeni ja levitän sen iloisesti eteenpäin. Pyydän lempeästi mielessäni anteeksi kaikkea. Ihmiset, elämäntapahtumat, muistamani asiat, mikä vain kipeältä tuntuva asia tulee mieleeni tai elämääni - pyydän anteeksi. Asian ei edes tarvitse koskea suoraan minua itseäni. En ole välttämättä aina ollut fyysisesti paikallakaan. Muisto tai tapahtuma voi myös olla kaukana menneisyydessä, ennen kuin olin syntynytkään. Mikään ei tule elämääni ja mieleeni sattumalta tai vahingossa. Olen osa kaikkea, joka ilmaantuu elämääni, niin tapahtumia ja kuin ajatuksiakin ja anteeksipyynnölläni ja anteeksiannollani on valtaisa merkitys.