Muutaman viikon leppoisan oleilun ja pehmeän kirjoittelun jälkeen on ollut taas aika lingota hetken aikaa pesukoneessa 90 asteessa ja puhdistaa pää muutamasta kitkerästä uskomuksesta. Hitto, tämä ei tunnu tulevan yhtään helpommaksi! Välillä epäilen opinkohan minä mitään vai poljenko vain sokeasti paikallani sitä tajuamatta.

Onneksi on ihmisiä ja kirjoja. Se kun on vain niin, että tukahdutettujen tunteiden käsittely ei vaan ole helppoa. Se ei ole helppoa vaikka sen olisi tehnyt jo muutaman kerran. Jos se olisi, niitä tunteita ei olisi alunperinkään tukahdutettu eikä sellaista ongelmaa kuin "tukahdutetut tunteet" olisi olemassakaan. 

Olen kieriskellyt häpeässäni muutaman päivän ajan ja kirjoitellut kitkeriä, ahdistuneita kirjoituksia päiväkirjaan. Kirjoitin, vaikka en kyllä oikeastaan halunnut kirjoittaa. En halunnut käsitellä esille nousevia asioita. Halusin ne vain pois. Olin vältellyt niitä 20 vuotta ja vakaa aikomukseni - kaikesta henkisestä paatoksestani huolimatta - oli vältellä niitä elämäni loppuun asti. "Mä käsittelen kyllä kaikki muut vaikeat asiat, mutta en tätä. Mä en voi kohdata tätä, se on liian kauheaa." Paiskoin päiväkirjaa pitkin sohvaa ja kiljuin raivosta. Tuntui kuin pimeä yö olisi laskeutunut päähäni. Tunsin valtavaa yksinäisyyttä ja pelkoa.

Nyt jos joku ehti ajatella, että seuraavaksi on tulossa todella sydäntäraastava uhrikertomus ja epäilee uskaltaako lukea pitemmälle, rauhoittelen iloisesti, että kertomus saattaa olla jopa huvittava. Minua se ei kyllä huvittanut yhtään silloin kun kirjoitin sen päiväkirjaan ja olin varma, etten ikinä voi suhtautua tähän kevyesti - siitä puhumattakaan että kertoisin koskaan kenellekään. Tässä sitä kuitenkin pirteästi kirjoitellaan ja huomaan, että aion todella kirjoittaa tämän.

Hullu.

Tai vapaa.

Alan vähitellen olla vapaa tästä menneestä häpeästä. Se syö vielä jonkin verran, mutta sen voima on romahtanut ja huomaan sen murenevan hetki hetkeltä lisää. Se ei saa minua enää värähtämään ahdistuksesta, en tunne enää halua paeta. Tästä olen loputtoman kiitollinen elämääni tupsahtaneille kirjoille ja niiden kirjoittajille. Sirkka Santapukin hilpeän suorasukaisesti häpeää ja syyllisyyttä käsittelevä kirja "Vapausvoima" ja osuvasti samaan aikaan sattunut Sirkan pitämä häpeä-luento päräytti homman liikkeelle. Joe Vitalen ja Ihaleakala Hew Lenin "Ei rajoja - takaisin nollatilaan" ja Colin C. Tippingin "Ehdoton anteeksianto" naulasivat asian tietoisuuteeni niin tuhdisti, että ei minulle oikeastaan jäänyt enää muuta mahdollisuutta kuin ottaa ja käsitellä. Rakastan teitä kirjat ja kirjoittajat. 

Erityisesti "Ei rajoja - takaisin nollatilaan" teki minuun suuren vaikutuksen. Se keräsi yhteen selvään nippuun kaiken sen mitä olen viimeisten parin vuoden aikana oivaltanut ja heitti minut iloisesti eteenpäin kohti vastuuta, irti uhriajatuksista ja selkeään anteeksiantoon. Yhdessä hetkessä oivalsin täysin mitä täydellinen vastuu omista kokemuksista tarkoittaa. Tiesin selkeästi, että luon maailmani itse, luon jokaisen kokemuksen itse omien uskomusteni mukaan. Olin siitä tietoinen tai en. Tiesin epäilyksettä, että ihmiset ja tilanteet eivät ole sellaisia kuin kuvittelen niiden olevan. Minä en osaa arvioida tilanteita ja ihmisiä muuten kuin uskomusteni pohjalta ja ne eivät ole totuus. Ei ole olemassa mitään "tuolla ulkona", kaikki on minussa. Mitä tahansa elämässäni on, sen olen itse luonut. Olen luonut sen mitä muut minulle sanovat, olen luonut sen mitä ympärilläni oleville ihmisille tapahtuu. Ja minä olen täydessä vastuussa kaikesta luomastani. Kaikesta. Ihan kaikesta. Lapsen kasvukivut, Ukrainan sota, kipeä lapaluu, ystävien avioero, ystävän taloudelliset vaikeudet, lukemani uutiset. Jokin minussa on saanut ne aikaan ja minä hyväksyn täyden vastuuni näistä. Näissä asioissa ei ole mitään vikaa eikä sitä ole minussakaan, kyse on vain vanhasta uskomuksesta, joka on jostain syytä pesiytynyt mieleeni ja minä otan siitä vastuun.

Tämä häpeä lähti liikkeelle vaihto-oppilasvuodestani. Häpesin syvästi itseäni sen vuoden aikana ja sen jälkeen aina tähän pisteeseen asti. Kipeä uskomukseni ponnahti pintaan tuon vuoden aikana ja kun kieltäydyin jyrkästi kohtaamasta sitä, sillä on ollut suuri vaikutus elämääni. Se on sitonut valtaisat määrät energiaa ja saanut aikaan hullunkurisia päätöksiä ja tilanteita. Monet niistä huvittavat minua nyt.

Kaikki alkoi siitä kun ihailijani alkoi hakea minua autolla kouluun. Siihen asti olin matkustanut koulubussilla ja nyt tunsin oloni ylpeäksi kun pääsin vähän "paremmalla tavalla" kouluun. Eikä tarvinnut herätä niin aikaisin. En ollut ihan varma olinko oikeastaan ihastunut tähän poikaan (en muuten muista nimeäkään enää), minusta oli vain mukava tulla kouluun autolla. Yhtenä vähän sumuisena aamuna meillä oli hyvin aikaa ennen koulun alkua. Käytiin kaupassa hakemassa vähän aamupalaa ja ajeltiin kaikessa rauhassa iloisesti jutellen. Sitten valtava pierunhaju täytti koko auton. Todella valtava. Megapuksu. En ollut huomannut mitään, mutta tiesin että se olin minä. 

Lamaannuin täysin. Jäykistyin kauhusta enkä osannut sanoa mitään. Punastuin päälakeani myöten ja halusin vajota maan alle. "Mitä hittoa", ajattelin ja käännyin sanaakaan sanomatta tuijottamaan ikkunasta ulos. Ihailijanikaan ei sanonut mitään ja minä vaivuin yhä syvemmälle häpeään. "Hän kammoksuu minua", ajattelin ja toivoin vain että automatka loppuisi pian. Kouluun päästyä en sanonut edelleenkään mitään, juoksin vain kauas hänestä ja äkkiä sisälle. Meillä oli yksi yhteinen tunti ja en tiennyt miten siitä selviäisin. En halunnut kohdata häntä ja toivoin kiihkeästi että mitään ei olisi tapahtunut. En pystynyt hyväksymään sitä. Kun hän sitten tuli vaivautuneena kertomaan ettei voi enää hakea minua ja antoi epämääräiset selitykset kuinka siskokin tarvitsee nyt autoa ja kyytiä jne... minä vain hymyilin ja sanoin reippaasti, että ymmärrän hyvin. Hyvähän tämä vain oli, selitin itselleni. Minähän en oikeastaan edes pitänyt hänestä, mukavaa (??!) kun tämä ratkesi näin itsestään.

Just joo. Kivaahan se vain oli. Ei tuntunut missään. Ei kirvellyt.

Sulkeuduin ja vetäydyin. Torjuin tapahtuman ja siihen liittyvät tunteeni täysin. Kielsin ne itseltäni. Tunsin itseni ahdistuneeksi, hylätyksi, likaiseksi, surkeaksi, epäonnistuneeksi. Tunsin etten osannut mitään, en tiennyt mitään, halusin vain pois. Mutta en suostunut tuntemaan näin. Nostin vain iloisen hymyn ja reippauden kasvoilleni ja jatkoin. Minä olin itse halunnut tämän vuoden ja minulla ei ollut rohkeutta tai kykyä tunnistaa, että en ole epäonnistunut vaikka tunnen välillä tällaisia tunteita ja vaikka välillä tapahtuisi hieman nolostuttavia tapahtumia. En tajunnut, ettei kaiken tarvitse olla aina upeaa. Minulla oli piintynyt uskomus siitä minkälainen 16-vuotiaan elovenatytön kuuluu olla ja megapuksu autossa ei todellakaan kuulunut siihen. En myöskään tajunnut, että saan olla surullinen ja tuntea häpeää ja se kaikki on ihan ok. Halusin vain sitkeästi pitää yksinomaan hauskaa, halusin uskoa että tämä on vain makeeta ja loistavaa. En sallinut itselleni muita tunteita kuin iloisuuden ja se teki tästä kokemuksesta mittasuhteiltaan kohtuuttoman vakavan. Se, minkä nyt näen hullunkurisena tapahtumana ja ihan normaalina elämänä, oli vuosien ajan kiihkeästi kielletty, järkyttävä, kauhea kokemus.

Jep, jep, pieru onkin yksi elämän suurimmista vaikeuksista ja vain harvat sen kokevat...

Sen vaikutukset ovat ulottuneet aina tähän hetkeen asti. Kun viimein tunnustin tämän ja annoin tunteilleni luvan tulla, mieleen tulvi samalla koko joukko muitakin tilanteita, joista tunnistin hyvin helposti saman kaavan. Saman kieltämisen, saman häpeän.

Koko tukahdutettu draama räjähti esille. Yhdessä rysäyksessä ahdistus, yksinäisyys ja itseinho syöksyi esille. Masennuksen tunnekirjon tyhjyys löi päälle ja oloni oli hetkessä uupunut ja haluton. En halunnut tehdä mitään, en halunnut hakea lasta päiväkodista, en halunnut nousta ylös. 

Tunne tuntui myös fyysisesti. Sydän oli kipeä, lapaluihin pisti, koko yläselkää särki, kehon vasen puoli tuntui turralta ja korvissa soi niin että vinkui. Halusin vain käpertyä piiloon ja nukkua tämän olotilan ohi.

Aluksi teinkin niin. Istuin lamaantuneena ja kauhusta tuskaisena paikoillani, mutta nyt en peitellyt. Annoin tunteen kuohua. Ja kirjoitin kaiken ylös. Lopetin kuusi kertaa ja heitin kynän lattialle ja vannoin etten jatka enää pitemmälle. Hain kuitenkin aina kynän takaisin ja jatkoin. Tuskallista. Pelottavampaa kuin mikään muu. Kiemurtelin ahdistuksesta ja pelosta ja pidin itseäni hulluna että tein tämän. Tämän ensimmäisen päivän kirjoitukset olivat pelkkää huutoa ja tuskaa. Purin vain tunteitani ja kirjoitin hampaita kiristellen.

Seuraavana päivänä olo oli edelleen surullinen, mutta ahdistus oli poissa. En hävennyt enää häpeääni. Annoin ajatusten leijailla kevyesti ja omaan tahtiinsa niihin tilanteisiin, joissa arvottomuuden tunteeni oli tullut esille. "Anna anteeksi", sanoin samalla, kun ajatukseni leijailivat näissä tilanteissa. "Minä olen täysin vastuussa tästä tapahtumasta. Jokin minussa on saanut aikaan sen että koen nämä tilanteet kauheina ja pyydän anteeksi. Sinussa ja minussa ei ole mitään väärää, kyse on vain vanhasta uskomuksestani, jonka molemmat jaamme. Olen pahoillani. Rakastan sinua. Kiitän sydämeni pohjasta, että autat minua näkemään tämän ja päästämään irti. Rakastan sinua."

Kaikki oli valoisampaa eikä enää ollenkaan vaikeaa ja mahdotonta. Otin täyden vastuun omista tulkinnoistani enkä yrittänyt enää syyttää niistä toisia ihmisiä tai tilanteita. Tämä tilanne paljasti minuun juurtuneen kirpeän uskomuksen, etten saa tuntea häpeää ja että en ansaitse hyvää. Ja sain päästää tästä irti. Olen loputtoman kiitollinen. Rakastan sinua vaihto-oppilasvuosi, autopoika ja kaikkia muita, jotka liittyivät tilanteeseen.

En tiedä kaikkia syitä ja uskomuksia, jotka aiheuttavat minkäkin tilanteen, eikä tarvitsekaan. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin hyväksyä täysi vastuuni tilanteen luomisesta ja antaa mennä. Minun tarvitsee vain sanoa,"olen pahoillani, anna anteeksi. Rakastan sinua." Avaudun sille, että nämä tilanteet ovat rakastavia kutsuja rakkauteen. Ne kertovat minulle kipeistä uskomuksistani ja antavat mahdollisuuden päästää niistä irti. Ja vastaan niihin rakkaudella ja kiitollisuudella, matkaani jatkaen. Kuoppien ja yllättävien vesisiltojen ja -esteiden yli, ali ja ohitse.