Välillä kaikki on aivan selvää. Vastuu ympärilläni tapahtuvista asioista, anteeksianto - kaikki on kirkasta ja helppoa. Tunnen miten sanat "anna anteeksi, kiitän sydämeni pohjasta" tulevat suoraan sydämestä ja melkein näen mielessäni miten olen uskomuksillani luonut tilanteen. Silloin on niin helppoa vastata rakkaudella ja kiitollisuudella (ja kirjoittaa siitä). On aivan selvää ettei kukaan ole tehnyt mitään väärää.

Välillä tämä sama asia on aivan mahdotonta. Sanat tuntuu mekaanisilta vailla minkäänlaista tunnetta, paitsi vitutusta. Toinen ihminen (tai minä itse) näyttää väärintekijältä. Maailma vaikuttaa epäreilulta paikalta ja minä poloinen olen sen viaton uhri. Aikaisemman tilanteen selvyydestä ei ole tietoakaan ja kaikki tuntuu vain vaikealta ja epäreilulta.

Tämä tuntui minusta jonkin aikaa kummalliselta. Huomasin eron ja kummastelin mielessäni, mitä tässä oikein tapahtuu. Miksi tämä on niin erilaista? Miksi joskus niin vaikeaa?

Colin Tipping puhuu kirjassaan "Ehdoton anteeksianto" liikkumisesta kolmannen ja neljännen ulottuvuuden välillä ja värähtelytasojen nousuista ja laskuista. Tipping kuvailee tätä liikkumista juuri tällaisina vaihtelevina selvyyden ja epäselvyyden tuntemuksina ja lisäsi vielä, että tämä on myös opettelua. Mieli, joka ei ole vielä perillä, tarvitsee harjoittelua ja tutustumista uuteen tapaan tuntea maailmaa. Uuteen tapaan ei yleensä syöksytä kerralla ja se ei välttämättä edes tekisi hyvää, vaan se voisi olla ihan liikaa pureksittavaksi kerralla.

Tämä kuvaus helpotti heti. Minä en tosin ole tunnistanut ulottuvuuksia tai värähtelytasoja, mutta haluan olla avoin erilaisille mahdollisuuksille.  Ja oli niitä tai ei, kuvaus auttoi tunnistamaan omia tuntemuksia ja toi selvyyttä noihin vaikeampiin hetkiin. Muistin taas miksi minä tätä teenkään.

Olin unohtanut, että minähän opettelen.

Vastuun ja anteeksiannon opettelua tarvitaan juuri noissa jälkimmäisissä tilanteissa. Ei haittaa vaikka sanat tuntuisi mekaanisilta ja niihin ei oikeasti uskoisi, ei haittaa vaikka päälimmäinen tunne olisi vain vitutus ja rakkaudesta ei olisi tietoakaan. Tätä vartenhan tämä opettelu on olemassa. Jos kaikki olisi jo selvää, mitään "anna anteeksi, kiitos tästä helvetin surkeasta tilanteesta" -opettelua ei tarvittaisi. Sitä voisi vain lilliä rakkaudessa ja olla onnellinen ilman minkäänlaisia sanoja. Kaikki olisi selvää aivan itsestään.

Ei tarvitse osata valmiiksi. Tarvitsee vain ilmaista halu oppia näkemään oma vastuu, halu oppia antamaan anteeksi ja halu oppia näkemään, ettei tilanteessa ole tapahtunut mitään väärää. Anteeksiannon, rakkauden ja kiitollisuuden tunteita ei tarvitse tuntea valmiiksi. Tilanne saa vituttaa ihan niin paljon kuin se tekeekin. Se ei haittaa tai estä oppimista. Asia on enemmänkin päinvastoin. Jos kieltää tunteensa, kieltää samalla mahdollisuuden oppia. Ja elää. Sitä nimittäin silloin kieltää sen, mikä on olemassa juuri nyt, ja juuri se kieltäminen estää oppimasta, ettei tilanteessa ollut mitään väärää.