Mietitäänpä. Mitä kaikkea olen viimeisen viikon aikana halunnut? Otetaan vaikka pari päivää vain. Kirjakaupassa halusin pitsiteippiä, lahjanauhaa, siveltimiä, timanttitarroja, tähtikuvioleikkuria, ikkunatarroja, kynttilänalustan, lasipurkin (kaksi oikeastaan, eri kokoiset), tyynyliinan ja jättipuupyykkipojan. Tokmannilla piipahtaessa halusin jouluvalosarjan, tähtiverhon (kaksi kappaletta, jotta riittää koko ikkunaan), valkoisen puisen lyhtysetin, metallikynttilänjalan ja uusia joulukoristeita. Kaupungilla kierrellessä halusin tyylikkään villakangastakin ja kuoritakin. Lidlissä halloween-maljakon.

Sanoin virallisesti haluavani vapautta, riippumattomuutta, rakkautta ja pari miljoonaa vapauden ja riippumattomuuden tueksi. Simppelit toiveet. Mutta mitä huomasinkaan haluavani jokapäiväisessä elämässäni? Tavaraa, tavaraa ja aina vain lisää tavaraa. En voinut mennä yhteenkään paikkaan haluamatta n. kymmentä tarviketta. Kirjakauppaan menin ostamaan uutta päiväkirjaa ja tuo kaikki muu kiilsi silmissäni äärimmäisen houkuttelevana. Tokmannille menin purkan perässä ja yht'äkkiä huomasin käsissäni jouluvalosarjan. Lidlistä olin ostamassa kissanruokaa.

Haluan, haluan, haluan. Haluan sitä. Tuota. Enemmän. Uuden. Kaunista. Haluan aina lisää. Se ei lopu koskaan. Löydän aina jotain haluttavaa eikä mikään riitä. En voi koskaan ostaa niin paljon, että voisin tyydyttää haluni. Aina tulee uusia kohteita.

Oli pysäyttävää huomata tämä. Muistin yht'äkkiä illalla päiväkirjaa kirjoittaessani miltä minusta tuntui kaupoissa ollessani. Tunsin sen miten paljon halusin noita tavaroita ja tunsin tähän haluamiseen liittyvän epätoivon ja riittämättömyyden ja puutteen tunteen. Yht'äkkiä näin sen selvästi. Olen ollut halujeni vanki sokeana ja kuurona ja omasta tahdostani. Olen halunnut. Jälleen :)

Tuskin voin olla vapaa ja riippumaton tällaisen haluamisen imussa. Mikään raha maailmassa eikä mikään määrä varallisuutta tule riittämään tällaisen loppumattoman haluamisen sokeudessa. Se on pohjaton kaivo, josta ei rauhaa ja vapautta löydy.

Ja se johtuu syvästä riittämättömyyden tunteesta, jota minä - ja väitän että ihminen kansakuntana - tuntee itseään kohtaan. Tämä riittämättömyys on juurtunut meihin niin syvästi, että se tuntuu jo aivan luonnolliselta. Minäpä kerron millä tavalla...

Eläimet tykkää haistaa lajitovereidensa (tai saaliin) kakkaa. Kiima-aikana saksanhirviuros siuhkauttelee päälleen omaa pissaansa, jotta tuoksuisi entistä huumaavammin omalta itseltään. Leijona kieriskelee kauriin kakassa, jotta tuoksuisi kauriin nenään hyvältä ja vähemmän pelottavalta. Tehdäkseen itsestään houkuttelevampia, monet eläimet pyrkivät kaikin voimin voimistamaan omaa tuoksuaan tai saaliin omaa tuoksua. He koettavat olla entistä vahvemmin omia itseään.

Ihminen yrittää pääosin jotain muuta. Kukaan ei mene ennen lauantai-illan bileitä salille sen takia, että saisi oman hien tuoksumaan voimakkaammin. Eikä siihen kukaan ihastuisikaan. Haluamme mieluummin tuoksua kukilta, hedelmiltä, yrteiltä, mausteilta tai mineraaleilta ja peittää kaikin keinoin oman tuoksumme. Ulkonäkökään ei ole aivan sopiva vaan haluamme eriväiset hiukset, ripset, silmäluomet, kynnet, huulet, silmät, ihon. Ihokarvat rehottaa myös väärissä paikoissa ja niiden poistamiseen ja muotoilemiseen käytetään pitkät hetket ja rahat. Meidän perusmääritelmämme miellyttävälle ihmiselle on olla jotain muuta, kuin olemme.

Ja sehän toimii.

Deodoranttia vieroksuva, hieltä ja muilta kehon eritteiltä tuoksuva alaston ihminen ei kauan vapaana kulkisi. Eikä tällainen ihminen vaikuttaisi muiden silmään (ja nenään) miellyttävältä, tasapainoiselta, onnelliselta ja itsensä hyväksyvältä, vaan ennemminkin mielipuolelta tai ainakin raskaasti radikaalilta, elämästä vieraantuneelta ja vinksahtaneelta.

Keho ei riitä ja kelpaa tällaisena, kuin se on. Keho on perustoiminnoiltaan epämiellyttävä ja sen peittäminen on maailman luonnollisin asia. Aivan samoin, kuin teotkaan eivät tahdo riittää sellaisenaan. Ihminen on syvästi pettynyt olemukseensa ja haluaisi syvästi olla jotain muuta kuin on. Minäkin haluan olla kukkanen tuoksultani, malli keholtani, miljonääri pankkitililtäni ja valaistunut ajatuksiltani. Jos näitä tarjottaisiin minulle, ottaisin ne vastaan vaikken edes tiedä mitä ne tarkoittavat.

Mutta eipä sillä tietämisellä olekaan merkitystä, koska kyse ei ole siitä, vaan siitä, että haluan muuta kuin olen, ja olipa kehoni minkälainen tahansa tai ajattelinpa mitä tahansa, tämä syvä riittämättömyyden tunne pitää huolen, ettei se koskaan riitä.

En pidä kehostani sellaisena, kuin se aivan perustoiminnoiltaan on. Haluan peittää sen ja tehdä siitä jotain muuta. Aivan perusasioista lähtien.

Mietin tätä asiaa pitkään.

En aio lopettaa deodorantin käyttöä ja suihkussa käyntiä ja alkaa harkita pissan käyttöä hajuvetenä (enkä suosittele sitä sinullekaan). Mietin vain kiinnostuneena. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pohdin haluamista ja puutteen tunnetta, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun huomasin riittämättömyyden olevan näin saumattomasti juurtunut ihmiseen.

Sisälläni kävi sarja syviä huokauksia tämän jälkeen. Jokin minussa oli äärettömän pettynyt: "enkö siis koskaan tule saamaan...?"

Ja niin... ei, en välttämättä koskaan tule saamaan sillä tavalla kuin ajattelin. Mutta ei tässä ole kyse siitäkään. Kyse on siitä olenko onnellinen siitä, mitä saan vai keskitynkö yhä vain siihen, mikä mielestäni vielä puuttuu? Mitä oikeasti haluaa? Haaveissa ja jokapäiväisessä elämässä? Jos näissä on eroa, haaveet voi siirtää hetkeksi sivuun ja keskittyä elämään. Ei ne haaveet kuitenkaan toteudu ennen kuin arkielämän halut ja toiveet alkaa olla samalla linjalla. 

Seuraavasta ajatuksesta on ollut apua minulle.

"Minulla on kaikki mitä tarvitsen juuri nyt. En ehkä ole saanut sitä, mitä olen halunnut, mutta minulla on kaikki, mitä tarvitsen".

Tämä vie pitkälle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä se tarkoita, että pitäisi elää puutteessa ja kurjuudessa while waiting. Se tarkoittaa sitä, että kiittää kaikesta mitä on saanut ja saa vastedeskin. Silloin keskittyy saamiseen eikä puutteeseen, minkä asiosta elämään alkaa tulla yhä enemmän saamista. Sitä huomaakin enemmän. Täsmälleen samalla tavalla, kuin raskaana ollessa vastaan tuntui tulevan tosi paljon raskaana olevia. Haluamiseen keskittyminen taas tarkoittaa samaa, kuin puutteen tunteeseen keskittyminen, mikä tuo elämään yhä enemmän puutteen tunnetta. "Haluan, haluan, haluan" on kutakuinkin sama kuin "minulta puuttuu, puuttuu, minulla ei ole". Et välttämättä halua ilmaista sitä maailmalle toiveenasi.

Olen ajatellut tämän kiitollisuuden olevan vähän sama kuin tilanne, jossa on juuri kuullut, että lempikirjasta tehdään elokuva. Sen tulee tekemään maailman paras ohjaaja ja käsikirjoittaja ja tuottaja. Näyttelijöitä ei tiedä vielä, eikä sitäkään, milloin se ilmestyy ja missä elokuvateattereissa se esitetään, mutta tietää että se tulee. Ja siitä tulee upea. Paljon parempi, kuin osaa itse kuvitellakaan. Sitä odottaa innolla ja kiitollisuudella ja vailla huolen häivää, täydessä rauhassa. 

Samalla kiitollisuudella ja luottavaisuudella voi elää omaa elämäänsä ja ajatella elämän tulevia taphtumia. Tietää vain, että kaikki tapahtuu ja kiittää niistä iloisena ja luottavaisena. Ei tiedä milloin tai miten kaikki tapahtuu, mutta ei tarvitsekaan. Ne on ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajan (jumalan, kaikkeuden) hommia. Itse on vain tilannut elokuvan ja voi siis myös vain nautiskella sen toteutuksesta ja seikkailusta ja aina vain syvemmän totuuden oppimisesta.