Ennen meillä oli iltaisin vapaavuoroja ja nukutusvuoroja. Vapaailta oli ehdottomasti ykkösaikaa meilläkin. Silloin toinen oli yläkerrassa pirteää viisivuotiastamme nukuttamassa ja toinen sai nauttia yleellisestä parin tunnin vapaasta. Sai juoda teen rauhassa silloin, kun se oli vielä lämmintä. Kukaan ei hypännyt yht'äkkiä mahan päälle sohvalla. Sai jutella ystävän kanssa ilman apukommentoijaa. Tai nauttia vaikka lasillisen viiniä, kun oikein villiintyi. Pelkkää juhlaa. 

Nyt meillä on kissanpentu ja vapaavuoroja ei enää ole. Nyt on leikkivuoroja ja nukutusvuoroja.

Ja tämä on nostanut nukutusvuoron suosion kattoon. Ennen epäsuositumpi tehtävä on nykyään se, jonka saamisesta melkein kiistellään. Ihana rauha on nykyään makuuhuoneessa, vaikka ennen se tuntui muuttuvan nukkumaanmenon aikaan sisäleikkikeskukseksi.

Leikkikeskus on nyt entisessa rauhan keitaassamme, olohuoneessa.

Inkeri on väsymätön huiskan, hiiren, pallojen, laservalon, painilelun, paperitollon, narunpätkän, villasukan, legoukon pään jahtaaja. Tunnin leikkihetki ei ole vielä mitään. Hänellä on myös oma pahvilaatikko, kaksi isoa kiipeilypuuta, isot ikkunat, joista katsella elämää ja läjä leluja. Parvekkeelle pääsee ulkoilman tuoksuja ja ääniä tutkimaan.

Mutta aina jaksaa leikkiä.

Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran. 

Ja kun ihminen väsyy, Inkeri jatkaa. Ihan vain pikkuisen tavoittelee vielä tuota hauskasti liikkuvaa sormea... Ja nuo sohvan reunan yli valuvat hiukset... voi veljet! :D 

Elämä muuttui kertaheitolla ja en voi kuin ihastella - jälleen - sitä miten mielikuvat luovat maailmaamme. Miten todelliselta tilanne tuntuikaan aikaisemmin! Ja nykyinen tilannekin tuntuu nyt hyvin todelliselta. Makuuhuoneko sisäleikkiareena? Älähän nyt. Vaikka muistan erittäin hyvin kuinka makuuhuone tuntui ennen kiivaalta tahtojen kamppailun näyttämöltä, en voi uskoa että se tosiaan tuntui siltä. Olohuone on vienyt sen paikan täydellisesti.  

Ja juuri tämä on hauskaa!

Suhteellisuus on juuri tätä.

Kaikki kokemuksemme ovat olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Kokemukset rakentuvat mielessämme ja asettuvat omalla mukava-ikävä-akselillamme johonkin kohtaan riippuen siitä, minkälaisia kokemuksia siellä on jo valmiina. Jokaisella on omat kokemuksensa ja omat tulkintansa, joten jokainen kokemus tuntuu vähän erilaiselta riippuen siitä, kuka sen kokee. Meidän makuuhuoneemme olisi edelleen tahtojen kamppailun sisäleikkiareena, ellei meille olisi tullut kissaa ja ellemme kokisi suloisen liitokiitäjäkissamme menoa juuri tällaisena. Makuuhuoneesta ei olisi alunperin tullut tällaista tahtojen areenaa, ellei meillä olisi juuri tällaista lasta ja ellemme olisi ihmisinä juuri tällaisia ja ellemme olisi kokeneet niitä kokemuksia, joita olemme kokeneet... jne... loputtomiin. Tämän polun pohtiminen on kuitenkin suo, joka ei johda mihinkään. Päädyt vain polkemaan paikoillaan pääsemättä ikinä eteenpäin. Oleellista on vain tiedostaa suhteellisuus. Ja nauttia!

Suhteellisuuden ansiosta eläminen ylipäänsä tuntuu joltakin. Jos vertailukohdetta ei olisi, emme kokisi asioiden olevan erilaisia. Tai oikeastaan emme kokisi niiden olevan mitään. Millään tapahtumalla ei olisi nimeä, mikään ei olisi parempi tai halutumpi kuin jokin toinen. Kaikki vain olisi. Ja mekin vain olisimme. Tässäkään olotilassa ei tosin ole mitään vikaa.

Ihmiselämän hienoimpia asioita on se, että voimme kokea sen, että elämä ja tapahtumat tuntuvat joltakin. Voimme kokea sen, miten elämän tapahtumat tuntuvat erilaisilta toisiinsa nähden, voimme kokea lukemattomia tunteita ja niiden yhdistelmiä erilaisissa tilanteissa, sen sijaan että ne olisivat vain tapahtumia ilman tunnetta tai nimeä. Ja se on upeaa!  Se on todella ainutlaatuista, vaikka kokemukset itse eivät suinkaan aina tunnu ihanilta. Haasteenamme onkin se, ettemme ota näitä tunteita liian vakavasti ja henkilökohtaisesti ja kuvittele, että ne edustaisivat millään tavalla todellisuutta.