Välillä tuntuu siltä, että käyn samaa uuvuttavaa taistelua yhä uudestaan. Yhä uudestaan kohtaan jonkin uskomuksen, määritelmän, totena pitämäni asian ja yhä uudestaan käyn sen kimppuun säälimättömällä logiikalla. Kirjoitan sen ylös ja käyn sen kimppuun kuin terrieri. Tarkastelen jokaista kirjoittamaani lausetta ja kysyn armoa tuntematta, onko se todella totta. Kuka on tätä mieltä? Miksi? Miksi se olisi totta? Kenen mielestä se on totta? Tietääkö tämä taho ehdottomasti totuuden? Haluanko minä seurata tätä? Miksi haluaisin? Tämän seulan läpi on puserrettu käsitys todellisesta minästä, läjä erilaisia määritelmiä elämästä, työpaikan tuoma turvallisuus, mitä minä olen. Kaikkien kanssa on käyty sama taistelu ja kaikki nämä ovat kokeneet saman kohtalon.

Niiden merkitys on kadonnut.

Nyt tuijotan edessäni olevaa seuraavaa estettä ja se tuntuu mahdottomalta. Katselen päässäni pyöriviä ajatuksia kehostani, kehoista ylipäänsä ja tuntuu toivottomalta päästä tästä eteenpäin. Tuntuu hullulta edes yrittää. Pääni on täynnä uskomuksia siitä mitä kehon pitäisi olla. Minkälainen on hyvä keho, miten kehoa pitää hoitaa, mitä pitäisi syödä ja mitä ei. Kuinka paljon voi syödä suklaata yhden viikon aikana? Onko kolme levyä liikaa? Minkälaisilla vaatteilla keho pitää verhota. Mitkä vaatteet eivät sovi minun vartalolleni? Mitkä kehon osat voivat olla esillä ja mitkä pitää ehdottomasti peittää. Mikä kohta kehossani on rumaa ja mikä kaunista. Miltä kehon tulee tuoksua? Mikä haju on pahaa ja mitä tulee välttää kaikin keinoin (tämä on erityisen kova paikka)? Hiki? Muut eritteet? :) Ja tämä tuntuu järjettömältä vuorelta edessäni. Mahdotonta mennä tästä eteenpäin!

Ja kuitenkin ajattelin samalla tavalla kaikista noista asioista, jotka olen käynyt läpi. Jokainen este oli massiivinen ja mahdoton - erityisesti työpaikan tuoma turvallisuus - muistan jollain lailla kuinka tuskalliselta ne tuntuivat, kuinka vaikeaa oli ottaa askeltakaan. Silti kaikki nekin vain sulivat pois kun katsoin niitä sitkeästi. Katsoin ajatuksiani, kirjoitin ne ylös kaunistelematta, annoin niiden vaeltaa ja raivota, itkeä ja huutaa, valittaa ja rukoilla. Ja kaikki vain sulivat pois. Mitään ei jäänyt jäljelle. Kun katson taakseni näitä asioita, en näe enää mitään. Mitään estettä ei ollutkaan. Vuori, jonka luulin seisovan edessäni ei ollutkaan mitään. Se ei ollut edes kangastus tai haituva. Se ei ollut yhtään mitään. Tunnistan ne enää päiväkirjani sivuilta ja blogin kirjoituksista. Minusta niitä ei enää löydy.

Hämmästyttävää!

Kaikesta tästä huolimatta seuraava este on yhtä mahtava kuin muutkin ovat olleet. Se seisoo edessäni kuin teräksinen seinä ja mieleni huutaa villinä. Se syytää päälleni uhkauksia, vaatimuksia ja pelottelee kaikenlaisilla tapahtumilla, jotka kaikki enteilevät jonkinlaista tuhoa.

Sinänsä huvittavaakin.

Mielestä ei näytä löytyvän muuta kuin kerroksia. Vain kerros toisensa jälkeen, jotka haihtuvat melko nopeasti kun niitä katsoo suoraan. Minulle suoraan katsominen onnistuu parhaiten kirjoittamalla. Kirjoitan ajatukseni ylös häpeilemättä ja suodattamatta enkä jätä mitään pois, vaikka päässäni pyörisi mitä hirveyksiä tahansa. Kaikki laitetaan päiväkirjan suurennuslasin alle ja jokainen kyseenalaistetaan. Muuta ei oikeastaan tarvitakaan. Epätodet asiat alkavat sulaa pois itsestään. Yleensä huomaan muutoksen jo seuraavina päivinä. Yhtenä päivänä este tuntuu todelta ja kauhealta (todella aivan kauhealta!) ja parin päivän päästä kyselen vakavissani itseltäni miksi ihmeessä uskoisin tätä ajatusta.

Kerroksia, kerroksia. Ja kaikki voidaan kuoria pois.