Suuttuminen oli muutaman kuukauden ajan jotenkin omituinen tapahtuma elämässä. Olin havainnut jo aiemmin että suutun vain omille mielikuvilleni ja päädyin siitä vähän kuin vahingossa ja huomaamattani ajattelemaan, että suuttuminen jäisi varmastikin nyt tästä edes kertakaikkiaan syntymättä. Eihän suuttumisessa olisi tällaisen oivalluksen myötä enää mitään järkeä. Kuka hullu alkaisi tapella tilanteessa, jossa tietää erinomaisen selkeästi tappelevansa yksikseen ja itsekseen?

Ei kai kukaan...

Järkevä ainakaan...

Kevyt järkytys, kun huomasin kuitenkin suuttuvani. Huomasin miten tilanne alkoi syntyä, huomasin miten oma mielikuva leijui tarkalleen siinä missä suuttumuskin on, TIESIN että suutun nyt vain sen takia koska mielikuvani väittää tomerasti että tilanteen pitäisi mennä ihan toisin, NÄIN miten lapsellinen tämä mielikuva on.

Ja silti vitutti.

Prkl. Ei tämä mennytkään niin kuin kuvittelin.

Olin sunnuntaina tylsistynyt. Meillä oli neljän aikaan tiedossa mukava dinneri naapurien kanssa ja sitä ennen oli hyvin aikaa tehdä vielä jotain muutakin kivaa. Koska perheeseemme kuuluu mielikuvitusrikas, kimallusta rakastava ja ihanan hullutteleva nelivuotias, ajattelin että jokin kodin ulkopuolinen aktiviteetti olisi kiva. Prinsessapolkua pitkin metsään ehkä. Kauppakeskukseen kimallusta ihastelemaan. Pallomereen pomppimaan. Mielikuvat ja ajatukset alkoivat virrata päässäni ja suunnittelin hyvää vauhtia miten päivä tästä menisi. Viis elämän virroista tai muusta, nyt tehdään niin kuin minä haluan :) Olin vielä kypsyttelyvaiheessa, kun mieheni lopetti oman puuhansa (laatikon rakentamisen) ja ehdotti muitta mutkitta että mennäänkö sorsia syöttämään. Ja lapsemme innostui heti.

Minä sen sijaan...

Sorsia syöttämään? Sorsia? Hitto sorsia syöttämään? Ärtymys kipaisi pintaan kuin raketti.

En minä tätä ollut ajatellut. Ulkonahan sataa. Se on ihan liian lähellä. Se on tylsää. Niillä on täällä muutenkin 200 000 ruokkijaa. En jaksa pukea. Sinäkin olet siinä kipeänä, miten sinä nyt ulos haluat? Minä halusin jotain muuta. Ei tätä!

Lähdettiin sorsia syöttämään.

Minä laahustin muitten perässä naama rullalla. Näin selvästi miten lapsellisia ajatukseni olivat, tiesin aivan tarkkaan että harmistuin vain omalle mielikuvalleni, tiesin että minua harmittaa vain sen takia koska en päästänyt irti mielikuvastani, näin tämän kirkkaana silmieni edessä. Mielikuvani suorastaan lällätteli ja näytti kieltä minulle, "hähhähhää, tässä minä olen ja en lähde minnekään koska haluat pitää minusta niin kovasti kiinni, lällällää, et saa minua kiinni ikinä".

Että raivostutti.

Olin raivoissani tilanteelle, raivoissani itselleni. Mies ja lapsi syöttivät sorsia iloisesti pulisten ja savu leijui päästäni.

Ja uskomatonta kyllä, tätä kesti kolmisen tuntia. Katselin, näin, tiesin, ja ärtymys vain oli ja pysyi.

Hanuri.

Joo.

Mutta ei se kuulkaas haittaa.

Samalla kun mielikuvani ja suuttumus tanssivat piirileikkiä mielessäni, minulla oli aikaa nähdä itseni ja omat ominaisuuteni selvemmin. Ja vähitellen alkoi kirkastua. Olin vain kuvitellut liian pitkälle. Mitään ongelmaa ei ollutkaan. Jälleen. Olin vain kuvitellut, että kun kerran oivalsin suuttumuksen olevan tappelua vain oman itseni kanssa, en enää "alentuisi" tuollaiseen hupsutteluun. Ja olin huomaamattani vähän kuin kieltänyt suuttumisen itseltäni.

Olipa hupaisaa!

Iloinen nauru kupli mielessäni.

Mitäs minä itse kirjoitin pari viikkoa sitten. Älä ajattele. Älä mieti. Älä oleta. Tie totuuteen ei ole koskaan sellainen kuin sen kuvittelee olevan. Mitä vähemmän ajattelen, sitä vähemmän tulee ongelmia. 

Gangaji sanoi kirjassaan "Löydä sisäinen loisteesi" totuuden olevan ikuista yhä syvemmän totuuden löytämistä. Yhden asian avautuessa, avautuu yhä syvempi totuus kunnes lopulta tajuaa ja antautuu sille, että pohjaa ei ole olemassa. Nyt alan ymmärtää tätä. Asiat eivät avaudu kokonaan kertaoivalluksella ja sekin että asiat eivät avaudu kertaoivalluksella, pitää ehkä oivaltaa useamman kerran. Ei ole päätepistettä. Eläminen, oivaltaminen ei pysähdy mihinkään lopulliseen oivallukseen. Enkä tiedä miksi pitäisikään. Miten sellainen voisi edes olla elämää? Elämää, joka ei elä? Elämä, jossa on vain yksi tunnetila?

Se olisi hyvin nurinkurista elämistä.

Ja suuttumus? Se oli ja pysyi aikansa ja haihtui sitten itsestään pois. En oikeastaan tehnyt sille mitään. En yrittänyt piristää itseäni enkä sallinut muiltakaan minkäänlaisia piristysyrityksiä. Otin vastaan sen mikä tulee ja tunsin sitä mitä tunsinkin. En syytellyt muita enkä itseäni, en halunnut muuta. Olin suuttunut koska tunsin suuttumusta eikä siinä oikeastaan ollutkaan muuta. Ja kun se lähti, siitä ei jäänyt jäljelle mitään. Ei katumusta, ei harmittelua lapsellisesta käytöksestä, ei nolostusta. Se vain haihtui. Ei ollut lopulta kovinkaan iso juttu. Tussahdus elämässä. Jos jotain, eniten se oli virkistävä tapahtuma ja uuden asian oivallus.

Iloinen kohellus.