Se on muuten totta. Jos ei ajattele, pahaltakaan vaikuttava tilanne ei tunnu oikeastaan yhtään pahalta. Se ei tunnu vaikealta. Se ei pidä hereillä öisin. Se ei vaivaa päivän askareiden tekemistä. Se ei stressaa tai ärsytä tai ahdista. Se ei tunnu oikeastaan juuri miltään. Se on vain tilanne. Hetki elämässä ja ei juuri muuta.

Tili on silloin tällöin miinuksella ja maito ostamatta. Parvekkeen lattian alle rakentuu tänäkin vuonna ampiaispesä. Lapsi huutaa joskus ilahduttavan virkistävästi täyttä kurkkua, "äiti sä satutat minua" ja heittäytyy selälleen lattialle keskellä ruokakauppaa kerrottuani etten osta karkkipussia, ja muutama asiakas reagoi tällaiseen aina vähän kummallisella katseella. Lapsen suosikkipuuhaa on myös pienenpienenpienen silpun tekeminen ja näiden "lumihiutaleiden" levittäminen ympäriinsä. Kuudennen viikon jälkeen se lakkaa pikkuhiljaa äidin mielestä olemasta enää hauskaa.

Kaikkea on. Tapahtuu sitä ja tätä. Ja mikään asioista ei häiritse yhtään jos en ajattele niitä. Ne vain ovat. Ja minäkin voin vain olla.

Ajatuksissa ne sen sijaan saavat aivan erilaiset mittasuhteet. Ajatuksista löytyy mielipiteitä siitä miten asioiden pitäisi olla. Sieltä löytyy muistikuvia oikeasta ja väärästä. Siellä on taito luokitella elämän tapahtumat hyviksi ja huonoiksi. Siellä on mielikuvia siitä miten asiat pitää hoitaa. Kun näitä mielikuvia sitten vertaa (ja tämä tapahtuu useimmiten niin salamannopeasti ettei sitä edes tiedosta) elämän tapahtumiin, tapahtumat lakkaavat hetkessä olemasta vain elämäntilanteita. Niistä tulee vaikeita. Ärsyttäviä. Joku toimii väärin. Minua loukataan.

Mutta missä nämä vaikeat, ärsyttävät, väärät, loukkaavat tilanteet oikeastaan tapahtuvat? Jossain muualla kuin mielessäkö? Onko tilanne ärsyttävä sellaisenaan vai vain siksi koska vertaan sitä johonkin oppimaani toimintamalliin? On turhauttavaa kun lapsi huutaa kaupassa ja lysähtää lattialle kiukkuamaan... niin onko? Mikä siinä tarkalleen ottaen turhauttaa? Ääni? Sanat? Lattialla istuminen? Kyyneleet? Onko tässä elämäntapahtumassa itsessään todella jotain turhauttavaa? Vai tuleeko turhautuminen vain mielessäni olevista mielikuvista? "Noloa, kun kaikki katsovat." "Luulevat etten osaa kasvattaa lastani." "Kauhea kiire ja nyt se sitten aloitti tuon shown." "Äh, no nyt koko kauppa raikuu ja muita varmaan ärsyttää tämä meteli, äänikin on niin kauhean kova." "Voi kakka, vaatteet tulee aivan likaisiksi."

Minusta tämä näyttää aika selväksi taputellulta pihviltä.

Asiaa voi pohdiskella samalla taktisella otteella missä tahansa tilanteessa, joka on tuntunut vaikealta. Toimii myös vaikeiden ihmisten suhteen.

Parasta tässä on se, että kun ei päästä mieltä sähläämään mielipiteineen elämäntilanteisiin, pysyy paljon paremmin toimintakykyisenä. Siis todella paljon. Ihan järjettömän paljon. Mieli on kirkas ja selkeä. Näkee helpommin mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Keksii vapaammin erilaisia uusiakin vaihtoehtoja. Tekee kaiken tyytyväisemmin ja johdonmukaisemmin. Nauttii. Ei jää tuleen makaamaan ja tuskailemaan. Energia ei kulu mielikuvien kanssa kamppailuun. Ja superbonuksena, se ei jää vaivaamaan jälkikäteen. Tapahtui sitten mitä tahansa.

Jos en ajattele, se ei tunnu yhtään pahalta. 

Se on kaunista.